Åsbacka: Torin laita

psykologiset romaanit - rakennemuutos - teollisuusyhdyskunnat - elämänkaari - perheet - arkielämä - avioero - miehet - ystävyys - kulttuuritapahtumat - taide - grillit - kioskit - pikkukaupungit - Ruotsi - Skoghall. Ehkä näillä asiasanoilla löytää jatkossakin hyviä kirjoja.


Robert Åsbacka
Torin laita (Schildts, 2006/2007)

Voiko nakkikioskin ympärille kirjoittaa romaanin, jossa käsitellään rakkautta, elämää, ruokaa ja yhteiskuntaa osuvasti? Kyllä voidaan, ainakin Åsbacka on sen osannut tehdä. Conny on nakkikioskiyrittäjä kuten on ollut isänsäkin. Nakkikioski on pikkukaupungissa torin laidalla. Eikä sillä mene erityisen hyvin. Roger, entinen merimies, auttaa Connyn liiketoimia eteenpäin. Ja samalla Connya.

Kirjassa liikutaan alkupuolella useammassa aikatasossa. Connyn elämässä on ollut lapsuus, lapsuudenihastuksen kanssa pariutuminen, lapsi, mutta myöhemmin ero. Kuvioissa ovat myös Connyn isä, vaimo ja ex-vaimo Elisabet ajankohdasta riippuen, lapsi Agnes. Ja muutama muu. Henkilöitä on lyhyeen romaaniin vähintään riittävästi. Toisaalta heidän tarinansa kietoutuvat sujuvasti yhteen. Ihmisten elämä on varsin tavallista, ns. peruselämää, josta lukija saa otteen - kiitos kirjailijan sujuvan ja tarkkanäköisen tekstin.

(Tämä kohta on ehkä sopiva tähän. Kirjan kirjallisia ansioita se nyt ei erityisesti paranna, mutta kirjassa oli ainakin yksi leivän ohje, jota ajattelin itse kokeilla. Ehkä sitä toistakin ohjetta. Nämä ohjeet Roger kertoi Connylle, että grillin sämpylät varmasti menisivät kaupaksi.)

Kirjassa on paljon ilmaa, tai väljyydeksi kai sitä hienommin sanottaisiin. Ehkä niin paljon, että jos ei heti alkupuolella onnistu uppoutumaan ihmisiin ja paikkoihin, voi tulla tunne, että ihmiset jäävät irrallisiksi, katkelmat kauas toisistaan kuin saaret ilman venettä. Mutta kun kirjaan on päässyt sisälle, osasista muodostuu mielenkiintoinen kokonaisuus. Hieman jäin kaipaamaan sitä, että olisi päässyt syvemmälle muutamiin ihmisiin, ehkä kirjasta olisi voinut tehdä pidemmän. Nyt tuntuu, että paljon asiaa oli saatu mahtumaan 190 sivuun.

Melkein harmittaa, että näin hyvät kirjat makaavat kirjaston hyllyillä, eikä niitä kukaan lue. Nytkin minulla oleva kappale on pääkaupunkiseudun kirjastojen ainoa lainassa oleva nide tästä kirjasta. Tämäkään ei ole edes mitenkään hankala kirja, vaikka vähän eri aikatasoilla loikitaankin. Ja ollut sentään Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolla, kai sen jostain tasosta pitäisi kertoa.

Leikas: Melominen

Että osaakin rasittaa se, että noin puolet kirjasta on kirjoitettu kursiivilla. Ja ilman oikean laidan tasausta. Joku roti pitäisi kirjoissa sentään olla! Olisivat vaihtaneet vaikka fonttia, niin ei olisi tarvinnut kursivoida. Ärsyttää! Siinä ensitunnelmat kirjasta.

Antti Leikas
Melominen (Siltala, 2011)

Osa I luettu, eli sivulle 131 asti. Jotenkin tuntuu, ettei kirja ole antanut vielä mitään. Epämääräistä ajatustenvirtaa. Työpaikan touhuja, kokousta. Sekalaisia työkavereita, joista ei oikein saa otetta.

Osa II luettu, sivulle 190 asti. Eli kirja on lopussa. Toisessa osassa kuvailtiin lapsiperheen iltatoimia, yötä lasten kanssa, ja aamua, kun pitää viedä lapset kouluun ja päiväkotiin ja mennä itse töihin.

Kustantaja lupasi takakannen esittelyssä näin: "riemastuttavan omapäinen esikoiskirjailija - - vie meidät - - tavalla, jonka jälkeen mikään ei ole ennallaan. - - Yhden normipäivän aikana Jaakkola [eli tämän kirjan päähenkilö] ehtii - - tarjota - - lukijalle - - filosofisia pohdintoja - - suurta myötätuntoa herättävän kuvan lapsiperheen arjesta - ja monet hyvät naurut."

Tänä vuonna lukemistani kaikkein tylsin kirja. Mutta minä en olekaan ollut kuvatun kaltaisessa työssä. Ja minulla ei ole lapsia, ei omia eikä pomon lapsia, jotka se on tehnyt nykyisen vaimon kanssa. Ehkä minä en siksi vain ymmärrä.

Obreht: Tiikerin vaimo

"Sota oli muuttanut kaiken. Toisistaan erotettuina entisen maamme osilla ei ollut enää samoja ominaisuuksia, jotka niillä oli aiemmin ollut osana kokonaisuutta. Se mikä oli aiemmin ollut yhteistä - maamerkit, kirjailijat, tiedemiehet, historia - oli jaettava uudestaan uusien omistajien mukaan."

Téa Obreht
Tiikerin vaimo (WSOY, 2011/2012)


Olin kymmenvuotias, kun sota Balkanilla alkoi. Sotatoimien alueella päättyessä Kosovon sodan jälkeen olin jo lähes täysi-ikäinen. Tuo alue ja siellä käytävä sota on ollut uutisissa jatkuvasti koko nuoruuteni ajan, ja nimenomaan silloin, kun olen alkanut kiinnostua yhteiskunnasta, maailmasta. Tätä kirjaa lukiessa tämä kaikki tuli jotenkin mieleen, sillä kirjan minäkertoja, nuori naislääkäri elää sodan jälkeisessä todellisuudessa alueella, jossa sota on muuttanut kaiken.

Sodan jälkeinen Jugoslavia on kuitenkin vain paikka, jossa asiat tapahtuvat. Tämä nuori nainen ei lopulta edes ole kirjassa erityisen keskeisessä asemassa. Häntä ja hänen työtänsä lääkärinä - mm. rokottamassa vapaaehtoistyössä pieniä orpolapsia -suuremmaksi nousevat tarinat, joihin liittyy tytön isoisä. Mutta ei, isoisäkään ei ole niissä se, johon huomio kiinnittyy, vaan jokaisessa tarinassa on omat vetovoimatekijänsä.

Tiikerin vaimo on yksi tarinoinnin kohteista. Kuolematon mies toinen. Herkkiä lauluja soitteleva, mutta raakalaismainen seppä kolmas. Ja oli niitä muitakin. Natalian, tuon lääkärin, isoisä on näissä tarinoissa enemmän läsnä kuin Natalia itse. Natalia taas kiertyy tarinaan mukaan sitä kautta, että isoisä on juuri kuollut. Hän on ollut Natalialle tärkeä, ja Natalia isoisälle. Mutta: henkilöiden väliset suhteetkaan eivät ole olennaisia.

Tärkeää, ehkä jopa olennaista, kirjassa ovat kansantarinat, myytit, uskomukset, ihmisten suhde niihin. Miten pienessä kylässä jokin myytti vaikuttaa? Miten kuolemaan suhtaudutaan? Miten tarinat syntyvät? Viimeisen kysymyksen äärellä Obreht on ehkä tuntenut olevansa omimmillaan, sillä hän todella osaa kirjoittaa tarinoita.

Tykästyin kirjan kerrontaan. Aluksi luulin, että kyse on mukavantuntuisesta minäkerronnasta, mutta koska kirja ei ole vain minäkerrontaa, se ei voinut johtua siitä. Kyse oli jostain muusta. Tuntui, että kerrontatyyli jotenkin nopeutti lukemista, vaikka oikeasti kirja taitaa vain muuten olla helppolukuinen. Ei siis missään nimessä nopeasti luettava, vaan hyvin kirjoitettu. Miten sen siis sanoisi? Tämä oli kirja, jonka voisi lukea nopeasti, jos haluaisi, mutta ei halua lukea nopeasti, koska silloin pelkää, että jotain jää saamatta.

Tästä Orange-palkinnon (brittipalkinto englanniksi kirjoittavalle naiselle) saaneesta nuoren naiskirjailijan esikoisteoksesta ovat bloganneet myös (ainakin) anni.M, Norkku, Sanna ja Suketus.

P.S. Kirjaston kirjaa luin. Yhtäkkiä kirjan välistä tipahti paperi, jossa luki "Sinua rakastetaan". Mistähän edellinen lukija sen muka tiesi?

Haahtela: Traumbach

Kirjoista on mukava löytää itsensä. Jochen kirjoittaa muistikirjaansa ylös ajatuksia, joita hänelle tulee mieleen. "Suru on simpukan sisään jäänyt hiekanjyvä, vuosien aikana hioutunut helmi." Juuri niin kuin minä, jos päähäni ilmestyy ajatus, jolla uskon olevan kirjallista käyttöarvoa. Mutta se ei ole tämän kirjan varsinainen teema.

Joel Haahtela
Traumbach ( 2012)

Jochen, nuori mies, etsii haastattelua varten miestä nimeltä Traumbach Itä-Saksan kaupungissa, josta ihmiset ovat alkaneet muuttaa länteen.  Herra Traumbach asuu niissä taloissa, jotka "ovat juuri sitä samaa harmaata, joka näyttää imevän valon maailmasta."  Etsimisen pitäisi olla aivan helppoa, osoite on tiedossa, mutta kaikki ei suju aivan yksinkertaisesti. Etsimisessä käy kuin kirjailijalle, jota Jochen kirjassa muistelee: "Kirja oli aina jotain ihan muuta kuin mitä hän oli suunnitellut. Oli joku lähtökohta ja alkuun nerokkaan oloinen juoni, mutta sitten alkoivat tarinan edetessä valinnat..." Lopulta se, mitä kirjassa tapahtuu, ei tunnu kovin olennaiselta. Enemmän kiehtoo yksittäiset lauseet, kappaleet, jonkinlaiset fragmentit.

Haahtelan kertojaratkaisu on mielenkiintoinen, mutta ehkä hieman pikkunokkela. Kun kertoja muuten tuntuu tietävän paljon, vaikkei sitä aina heti kerrokaan, en näe oikein järkeä kirjan kohtauksessa, jossa kertoja kadottaa päähenkilön kaupungin kaduilla olettaessaan Jochenin reitin väärin. Kertojalla leikitellään muutenkin, sillä välillä kerrotaan, että "huomaamme juuttuneemme jälleen tyhjänpäiväisiin pohdintoihin, jotka estävät tarinan etenemisen, sillä tarina todella etenee." Kertojaääni tuo mieleeni vasta lukemani Saramagon, mutta Haahtelan tapa käyttää sitä ei tunnu niin hyvältä.

Kirjan loppu hämmentää minua. Vaikka kirja onkin jokseenkin unenomainen, ei unen päättymisen tarvitsisi silti olla niin outo. Alun unenomaisuus ei liity siihen, miten paikkoja tai ihmisiä kuvataan, sillä sen Haahtela tekee täsmällisesti: "hänen edessään on huone, joka on kooltaan arviolta kolme metriä kertaa kolme metriä". Pohdiskelut, jotka tuntuvat vellovan välillä jossain todellisen ja epätoden välimaastossa, ovat sitä unenomaisuutta. Lopussa kuitenkin kaikki tuntuu kääntyvän toisenlaiseksi: mikään ei oikestaan olekaan niin kuin on annettu ymmärtää, eikä mikään ole edes kuin eilen. Toisella tavalla tämäkin olisi voinut onnistua, mutta nyt loppu ei vain ole tyylikäs.

Olen aiemmin lukenut Haahtelalta vain Naiset katsovat vastavaloon, josta pidin, ja jota lukiessani en ollut lainkaan tietoinen sellaisesta haahtelapidosta, jota on nähtävillä kirjablogeissa. Traumbach ei nouse tuon ammoin luetun edellisen Haahtelan veroiseksi, mutta jonnekin fanijoukon liepeille silti kuulunen.

Verronen: Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä

Milläkö perusteella kirjat valikoituvat luettaviksi? Tämä kirja siksi, että kaipasin luettavaksi novelleja, ehkä hieman jotain naisen kirjoittamaa, mutta etenkin siksi, että en ole Maarit Verroselta lukenut mitään. Verronen on jotenkin kirjailijanimenä kummitellut mielessä todennäköisesti siksi, että joskus kouluaikoina häntä Oulussa on esitelty oululaisena kirjailijana, vaikka onkin syntynyt Kalajoella ja asuu nykyään Helsingissä.

Maarit Verronen
Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä (Tammi, 1999)

Eksyneitä, outoja, yksinäisiä. Kummallisia, erilaisia. Verrosen 20 lyhyen novellin kokoelma on täynnä ihmisiä, jotka ovat jollain tavalla hukassa. Joskus he ovat hukassa maailmassa, mutta yleensä itsensä kanssa.

Novellissa Pieni pyöreä kaupunki mies omistaa elämänsä sellaisen kaupungin asioille, jota ympäröivä muuri siirtyy koko ajan kohti keskustaa. Kun muuri katoaa lopulta kokonaan, suuren asiantuntemuksen asiassa hankkinutta miestä taputellaan olalle. Mutta miehen elämästä merkitys katoaa samalla hetkellä, vaikka sitä ei kerrota. Muurin siirtyminen kuvaa Verrosen novelleille tyypillistä elementtiä: ei ole väliä, onko joku asia mahdollista, kunhan sen avulla saadaan jotain kerrottua.

Toisessa mieleenjääneessä novellissa nainen pelkää murtovarkaita. Hän asennuttaa taloonsa kaikki mahdolliset turvajärjestelmät. Muut ymmärrettävästi pitävät häntä hieman häiriintyneenä. Nainen lopulta tilaa ryöstön, jotta häntä uskottaisiin. Ja kuolee lopulta ryöstäjän aiheuttamiin vammoihin. Lopuista 18 novellista en paljasta mitään.

Verrosen henkilöt ovat hieman turhan outoja, että heihin samaistuisi, mutta riittävän normaaleja, että joinakin hetkinä tuntee olevansa melkein samanlainen kuin he. Ja sekös vasta pelottavaa on: olla niin outo.

Novellikokoelma oli mielenkiintoinen välipala, normaalista lukuvirrasta sopivasti poikkeava. Verrosta pidetään oman tiensä kulkijana, jonka kirjoissa on mukana fantasiaa ja scifiä. Tähän teokseen niitä ei ollut eksynyt niin paljon, että minua olisi alkanut häiritä.

Saramago: Oikukas kuolema

"Kunnia sille jolle kunnia kuuluu, eli ensimmäinen instituutio, joka erittäin selvästi havaitsi miten vakavaan sieluntilaan kansa oli yleisesti ottaen joutunut, oli katolinen apostolinen rooman kirkko, josta sopisi oikeastaan käyttää yksinkertaisuuden vuoksi lyhennettä kark, kun nyt kerran elämme aikaa, jolloin jokapäiväistä viestintää niin yksityisellä kuin julkisellakin saralla hallitsee ylettömäksi paisunut alkukirjainlyhenteiden viljely."

José Saramago
Oikukas kuolema (Tammi, 2005/2008)

Eräässä kuningaskunnassa ei erään vuoden alettua kukaan enää kuolekaan. Outo ongelma tuottaa ongelmia, joita joutuvat ratkomaan kirkko, valtio, hautaustoimistot, tavalliset ihmiset. Tämän ongelman ympärillä pyöritään - lähinnä kirkon ja valtion toimintaa irvaillen - kirjan ensimmäinen puolikas.

Toisessa osassa ihmiset alkavat taas kuolla, mutta nyt saaden asiasta ennakkovaroituksen. Paitsi yksi mies. Tuoni, tuo personoitu kuoleman jumalatar, alkaa keskittyä tämän miehen kohtaloon.

Saramagon irvailu eri toimijoiden ajatuksista ja toimenpiteistä kuoleman lakkoillessa hauskuttaa jonkin aikaa. Sitten alkaa tuntua, että kirja on yksi turhan pitkäksi venytetty Markus Kajon pakina. Ja toisen osan tarinan yhteyttä ja suhdetta alun yleiskertomukseen en oikein ymmärrä. Se jää hämäräksi. Mikä on sen tarkoitus?

Oikukkaassa kuolemassa tulee esiin Saramagon pitkien virkkeiden ja polveilevan kerronnan ongelma. Mikäli tarina ei lukijaa vie eikä vedä, virkkeistä tulee kompastuskiviä. Lukeminen edistyy hitaasti, mikä ei vetämättömän tarinan kanssa yhdistettynä jätä lukukokemuksesta erityisen miellyttävää muistoa.

P.S. Alun lainaus kertoo Saramagon tavasta kirjoittaa ainakin tätä kirjaa: varsinaiseen asiaan sisällytetään puoli-irrallisia huomioita maailman tilasta ja tapahtumavirrasta.

Pelo: Taivaankantaja

"Kuolon alhossa, murheen laaksossa, laulaa Vendla niin, ettei kukaan kuule, mutta silti niin lujaa, että hän ei itse kuule mitään muuta. Tekee mieli puristaa Maannon kädestä kuin Maammo puristaa häntä, puristaa se rikki. Kun he tulevat Kalanaisen eteen, Vendla tietää, että nyt se on sanottava se sana joka sanotaan. Se on sana, jolla Herran Jeesuksen omat tervehtivät toisiaan."

Riikka Pelo
Taivaankantaja (Teos, 2006)

Vendla on pieni tyttö pienessä kylässä 1960-luvun lopulla. Häntä kasvattaa Maammo, isoäiti, sillä Pieta-äiti on ajettu pois äpärälapsen vuoksi. Kylässä tuntuu vahvasti vaikuttavan uskovaisten yhteisö, johon jollain tapaa Maammokin kuuluu, vaikka hänen syntejään kirjassa välillä kaivellaankin.

Tarina keskittyy muutamaan päivään, jolloin kylän koululla pidetään isoja seuroja. Samalla Vendla kulkee omissa oloissaan ja ajatuksissaan metsässä ja niityllä lehmän kanssa. Ihmisenpoika (Vendla nimeää ihmisiä huvittavan mielenkiintoisella tavalla: Rättärityttö, Taivaanmies, Kalanainen), joka on jumalaton entinen rauhanturvaaja, osuu Vendlan kanssa samaan kohtaan useamminkin. Hänestä muodostuu Vendlalle merkittävä hahmo. Seuroissa Vendlaa ollaan siirtämässä isoon perheeseen, kun Maammo ei enää hänestä osaa huolehtia. Kaikki tämä nähdään kirjassa pääosin Vendlan silmin.

Pelon kirja on lyhyt, ja se tuntuu tarinaltaan vielä kokoaankin lyhyemmältä. Ehkä se johtuu siitä, että tapahtumia ei paljon ole, vaan osa kirjan pituudesta tulee Vendlan ajatuksenjuoksun seuraamisesta. Kirjan loppupuolella toki on pidempi kohtaus, kun yhteisöä kohtaa onnettomuus: lapsia on pudonnut jokeen, ja heitä naarataan sieltä. Tämän tapahtuman ympärille koko tarina tuntuu kietoutuvan, kun naaraamassa on sekä uskovaisia että kylän muuta väkeä. Voisi jopa ajatella niin, että ne lapset, joiden olisi joku toivonut pelastuvan, hukkuvat, ja toisinpäin.

Kustantajan esittelystä tai mistään arviosta en ole viittausta asiaan löytänyt, mutta asia näyttää silti selvältä. Pelon kuvaama uskonnollinen yhteisö on selvästi lestadiolainen. Siitä kertovat laulut, joita Vendlakin laulaa, tervehdyssanat, synninpäästön julistuksen sanat. Siitä kertoo myös julkirippi, jota Maammo joutuu tekemään. Näistä uskovaisista ei kirjasta kovin kaunista kuvaa saa. Tosin tällä hetkellä lestadiolaisuuden julkinen kuva on muutenkin hieman säröillä.

Pelon romaani oli Runeberg-ehdokkaana ja sai Tiiliskivi-palkinnon. Sen ilmestymisestä on kuitenkin jo yli viisi vuotta eikä seuraavaa ole näkynyt. Jääköhän tämä ainoaksi Pelon kirjaksi?

P.S. Tänään, reissun tuoman bloggaustauon jälkeen lisätty myös:
Satu Grönroos: Lumen syli
Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Kurkov: Kuolema ja pingviini

Mies elää pingviinin kanssa kerrostaloasunnossa ja kirjoittaa työkseen nekrologeja. Siinä on lyhyesti kirjan nimi aukiselitettynä. Lisäksi toki on syytä mainita, että nekrologit kirjoitetaan elävistä ihmisistä, mutta vähitellen käy ilmi, että kauaa kirjoitusten kohteet eivät elä.

Andrei Kurkov
Kuolema ja pingviini (Otava, 1996/2006)

Kirjassa eletään neuvostoajan jälkeisessä Ukrainassa, joka ei tämän kirjan perusteella ollut kovinkaan turvallinen, järjestäytynyt tai vakaa yhteiskunta. Minä en sitä kuuluisaa Kafkaa ole lukenut kuin Oikeusjutun verran, mutta tiedän, etten ole ainoa, joka voisi tästä romaanista käyttää termiä kafkamainen. Tehtävänannot päähenkilö-Viktorille putkahtavat välillä varsin yllättäen, selittelyjä tai perusteluja kaikille tapahtumille on kirjasta turha etsiä. Ihmisetkin ilmestyvät Viktorin elämään selittelemättä, ja yhtä oudosti monet heistä myös siitä katoavat.

Kirjassa on pingviinin lisäksi jatkuvasti läsnä kuoleman tuntu. Yhtäkkisen, odottamattoman kuoleman tuntu. Ja sen pelko. Myös Viktor saa pelätä henkensä puolesta. Vaarattoman tuntuinen tehtävä, nekrologien kirjoittaminen, muuttuu vaaralliseksi, kun nekrologeilla alkaa olla selvä yhteys kuolemantapauksiin.

Misa-pingviinistä muodostui kirjaan yllättävän hauska yksityiskohta. Eikä pingviiniä voinut missään välissä unohtaa, vaikka siitä ei olisi hetkeen kerrottukaan, sillä kirjan lukujen numeroinnit oli koristeltu pingviinin kuvalla.

Kokonaisuutena kirjaa ei osaa pitää kuvauksena sen enempää Ukrainasta, elämästä pingviinin kanssa, toimimisesta jonkinlaisen mafian kanssa kuin kirjoittamisesta. Se on yhdistelmä niitä kaikkia, mutta ei mitään erikseen. Kuolema ja pingviini on absurdi tarina, josta en näin muutama päivä lukemisen jälkeen tunnu saavan enää otetta, vaikka kirjaa oli oikein mukava lukea.

Grönroos: Lumen syli

Kun aloittaa aivan liian myöhään illalla kirjan, jota ei sitten tule jätettyä kesken, kirjassa on jotain taikaa. Lukemisen lopettaminen säädyllisen nukkumaanmenoajan jälkeen on merkki siitä, että kirjailija on onnistunut  sanojensa käsillä sulkemaan lukijansa kirjan syliin.

Satu Grönroos
Lumen syli (Atena, 2012)

Eletään 1960-luvun loppupuolta kaupungissa. Helmi menee kouluun, äiti Elsa käy töissä pankissa, isästä ei Helmillä ole tietoa. Asuntoa lämmitetään puilla, asioilla käydään ulkohuussissa. Maailma, josta tällaisella 80-luvun lapsella ei ole oikein näkemystä, mutta vanhemmat lukijat saanevat kirjasta myös nostalgisia tuntemuksia. Olen kai parikymmentä vuotta liian nuori siihen, että pääsisin kirjan maailmaan kunnolla kiinni.

Helmin paras kaveri kuolee fyysisesti heti koulun alussa, mutta henkisesti hän kulkee Helmin mukana vielä pitkään sen jälkeen, vaikka aikuiset yrittävät asian vain unohtaa. Äiti tosin ei asiasta edes heti kuule. Helmin näkökulmasta Elsa-äidillä onkin aina vain kiire. Välillä taloon tupsahtavat asumaan myös hunsvotti-isoveli Pena ja vanhainkodista lomalle tuleva hankala isoisä. Vakituisesti talossa elävät, mutta kirjassa vähälle huomiolle jäävät Helmin isoveljet, kaksoispojat.

Toisena kertojana, tosin hieman sivuun jäävänä, on Helmin Kaarina-opettaja. Kaarinakin aloittaa koulun, Helmin luokka on hänen ensimmäisensä. Kaarina myös tulee vahingossa, e-pillereistä huolimatta raskaaksi, joka tuo mukanaan omat, aikakauteensakin sidoksissa olevat ongelmansa. Kirja alkaa koulusta, ja oikeastaan vasta lopussa Kaarinan tarina kytkeytyy taas Helmin elämään.

Grönroos kertoo lennokkaan upeasti pienen lapsen mielenliikkeistä, jotka liikkuvat sekä oikeasti tapahtuvassa että siinä, mitä tapahtuu vain Helmin päässä. Välillä olisin kaivannut kirjaan pidempiä lukuja, pidempiä yhtäjaksoisia tapahtumaketjuja. Nyt luvut ovat kovin lyhyitä, pieniä tarinoita perheen ja etenkin Helmin elämästä, jotka tosin kutoutuvat hyvin yhteen.

Veikkaus: Lumen syli on yksi kymmenestä ehdokkaasta Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2012.

Hovden: Saamelandia

"Esikoisromaani Saamelandia kuvaa lämmöllä pohjoisen paikkakunnan omalaatuista elämää, ja se on saanut norjalaiset kriitikot vertaamaan kirjailijaa Arto Paasilinnaan", kirjoitetaan kustantajan sivuilla. Paasilinnamaisena teoksena minäkin tätä luin, ja mikäli jotain viime vuosituhannella luetuista Paasilinnoista muistan, niin kyllä tätä voisi suositella Paasilinnasta pitäville.

Magne Hovden
Saamelandia (Otava, 2010/2012)

Poikamieskaksikko Roy ja Leif ymmärtää kalastusreissulla, että ajatus rikastumisesta arktisten tunturipurojen vedestä tehdyillä jääpaloilla, joiden sisään on upotettu yksi lakka, ei toimi. Aiemmin on jo osoittautunut huonoksi ideaksi poronsarvista ja vehnäjauhoista tehty erektiojauhe Arctic Power Powder. Sen sijaan ajatus Saamelandiasta - paikasta, jossa turistit voivat kokea, mitä on olla aito saamelainen - tuntuu hyvältä, joten sitä aletaan toteuttaa, vaikka ymmärrystä sen enempää saamelaisuudesta kuin liiketoiminnasta ei tunnu kummallakaan olevan.

Tällaisesta lähtötilanteesta ponnistaa Hovden tarinan liikkeelle. Siihen sekaan sekoitetaan rahakuljetusryöstö, saamelaisia vihaava norjalainen, saamelainen poromies ja pari suomalaista puukkomiestä sekä muutama satunnainen nainen, niin soppa on kasassa kuin Saamelandiassa ilman reseptiä tehty poronkäristys. Erilaisia tarinanpätkiä yhdistää lopulta lähinnä vain - mikä on kovin ennalta-arvattavaa - tapaaminen Saamelandiassa kirjan lopussa.

Perinteinen veijaritarina siis, jossa viihdyttävyys on filosofisuutta ja vakavuutta paljon tärkeämpää. Toki jonkinlaista kansanfilosofiaakin harjoitetaan, mutta sen merkitys ei nouse suureksi. Parhaiten kirjasta mieleeni jäi yleisesti kuvaukset pohjoisnorjalaisesta elämästä, maisemasta ja ehkä sielunmaisemastakin. Juuri kirjan tapahtumapaikoilla en ole tainnut käydä, mutta niin lähellä, että sain paikat silmiini. Ilman maisemia silmissäni kirjan anti olisi jäänyt vaisuksi. Eli sellaiseksi keskiverroksi A. Paasilinnan tasoiseksi kirjaksi.