Sivut

19. tammikuuta 2012

Pamuk: Hiljainen talo

Mitähän voisi sanoa kirjasta, joka toi mieleeni Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja kertomukset Suomen sisällissotaa edeltävältä ajalta, ja joka laittoi kirjan lukemisen jälkeen minut lukemaan Turkin historian tapahtumia kirjan tapahtuma-aikana Wikipediasta, joka sitten kertookin näin: "Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi "postmodernin vallankaappauksen" vuonna 1997. Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit." Kirjassa eletään kesää 1980, juuri ennen sotilasvallankaappausta.

Orhan Pamuk
Hiljainen talo (Tammi, 1983/2011)

Pamuk kirjoittaa idän ja lännen, islamin ja Euroopan välimaastossa. Se näkökulma, läntisen ja itäisen maailman kohtaaminen, oli juuri se juonne kirjassa, joka minua eniten alkoi kiinnostaa. Tajusin, etten kovinkaan paljon - siis juuri lainkaan - ole lukenut kirjoja läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolelta. Siksi kirjan ajatus hiljaisen talon, tapahtumapaikan, modernisoimiseksi "lännen" mukaiseksi oli mielenkiintoinen. Turkki katsoi tuolloin, katsoo kai edelleen, länteen. Mutta taustalla on paljon itää, orienttia.

Turkkilaisen nuoren sukupolven kuvaus, se on toinen merkittävä osa kirjaa. On naiset, autot, opiskeluhaaveet, idealismi kommunisteineen ja fasisteineen. On juopottelu, tanssi, äkkinäiset teot, joista yksi saa lopulta vakavia seurauksia. Kirjan palapeli, joka yhdistää tätä nuoren sukupolven kuvausta historiaan, ei ehkä aivan koko aikaa jaksa viehättää, mutta kai se jokseenkin toimiva silti on.

Toimivaksi kirjan tekee sen kieli. Vaikka romaani on paksu (430 sivua) ja sivulla paljon sanoja, lukeminen on nopeaa. Osakiitos kai tästä lankeaa lehtien arvioissa ylistetylle kääntäjällekin. Kielen avulla Pamuk vie lukuisista kertojista huolimatta hyvin tarinaan sisälle. Kun kuvaa tarpeeksi pieniä asioita, suuretkin hahmottuvat.

Kuusi kertojaa on yhdessä kirjassa paljon. Meni toistasataa sivua, ennenkuin alkoi olla oikeasti perillä siitä, kuka kertoo, ja mikä kertojan rooli ja merkitys tarinassa on. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän odotti, että miten tämä kaikki nivotaan yhteen. Välillä tajusin odottavani sellaista dekkareille tyypillistä kokoavaa loppua. Muistutin itseäni, että toive voi olla turha. Kirjablogeista löysin tästä kirjasta tekstiä vain Kulttuuri kukoistaa -blogista, jonka loppulauseeseen voin yhtyä: "Kirjan loppu on hieno."

Tämä kirja kuului tavoitteeseeni joka kuukausi uusi, aiemmin lukematon maailmankirjailija. Samalla haasteeseen eurooppalaisesta kirjallisuudesta tuli itäinen lisäys.

1 kommentti:

  1. Mullakin Pamuk on vielä tutustumatta, mutta aikomus on!

    VastaaPoista