Høeg: Norsunhoitajien lapset

Tunnustus: tartuin tähän kirjaan ajatellen, että jos se täyttää hyvän romaanin kriteerit, se olkoon toinen ehdokkaani Blogistanian Globalia 2011 -kilpailussa. Teos ei ollut mielestäni riittävän hyvä siihen kategoriaan, mutta tulipahan nyt luettua.

Peter Høeg
Norsunhoitajien lapset (Tammi 2010/2011)

Kirjan kertoja on 14-vuotias Peter, ikäisekseen kypsän oloinen jalkapallonuori. Hän on paikallisen papin nuorempi poika. Äiti on kanttori. Isoveli Hansin lisäksi perheeseen kuuluu isosisko Tilte - joka tuntuu välillä varastavan päähuomion kirjassa - sekä koira, Basker III eli perheen kolmas Basker-niminen koira.

Vanhemmat katoavat. Peter ja Tilte lähtevät etsimään heitä. Samalla etsitään itseä, tietä lapsuudesta aikuisuuteen, ja niitä ovia, jotka joskus ovat raollaan, toisinaan auki. Välillä etsinnässä mukana on myös Hans. Matkalla tapahtuu paljon ja tavataan paljon ihmisiä. Älyttömän paljon, ja älyttömiä ihmisiä. Realistisuudesta ei tätä kirjaa sovi syyttää.

Parhaimmillaan kirja on tällaisissa kohdissa: "Sillä vankila, josta tässä on kysymys ja joka on meidän kaikkien elämä ja tapa jolla sitä elämme, ei ole muurattu vain kivestä, se on rakennettu myös sanoista ja ajatuksista. Ja me itse olemme koko ajan mukana rakentamassa sitä ja pitämässä kunnossa, ja se juuri on kaikista pahinta." Sekä niissä, kun Peter vertaa elämää jalkapallopeliin. Niistä tällainen semijalkapallofani nautti.

Huonoimmillaan silloin, kun taas, jo ties monennenko kerran, sankarinuorukaiset joutuvat kiperään tilanteeseen ja pelastautuvat siitä kuin Viisikko tai Peppi Pitkätossu tai Taikaviitta. Sitä on ihan liikaa.

Kokonaisuutena kirja oli mukavaa ja varsin nopeaakin luettavaa, vaikkakin loputon seikkaileminen puudutti välillä. Lähes riittävästi kuitenkin tarinan sisään oli upotettu "filosofiaa", joten kirjasta jäi kohtuullinen maku.

Koski: Äskeiset esseet

Kirjoittajasta, toimittaja Markku Koskesta en tiennyt mitään. Kirjaston esseehyllyä katsellessa silmiini vain sattui tämä teos, jota takakannessa kuvaillaan näin: " - - kokoelma kirjoituksia, joissa julkkislehtien ja viihdeuutisten kiiltävältä pinnalta heijastuu merkkejä kulttuurin syvistä pohjavirroista."

Markku Koski

Äskeiset esseet (WSOY, 2005)

Mikä on sopiva esseen mitta? Tämän teoksen jälkeen jonkinlaiselta minimimitalta alkaa tuntua sellainen vajaa parituhatta sanaa. (Kirjassa sivulla oli noin 180 sanaa, ja kymmenen sivua alkoi tuntua riittävältä.) Tämän mittaisessa tekstissä päästään mielestäni esseemäisessä tekstissä riittävän syvälle. Kyetään vertailemaan, siteeraamaan, pohtimaan ja tekemään siinä sivussa osuvia tulkintoja maailmasta ja tässä tapauksessa mm. viihteestä ja televisiosta. Kosken kokoelman eräs heikkous on kuitenkin siinä, että siitä löytyy muutamia hyvin lyhyitä tekstejä, jotka eivät yllä ilmaisjakelulehden kolumnia paremmalle tasolle.

Kokoelmassa on neljä osaa. Ensimmäinen kolmen esseen osa käsittelee kaupunkia, kaupunkikulttuuria. Toinen kuuden esseen verran mm. ostoskeskuksia, tangoa tuotteena, kuluttamista. Kolmannessa paneudutaan kuudella tekstillä television maailmaan ja neljännessä seitsemällä julkkiksiin ja julkisuuteen. Mielenkiintoisia teemoja tällaiselle lukijalle, jolle viihde ja televisio ei ole kovin merkittävää, mutta kulttuuri sen ympärillä näkyy väistämättä jokapäiväisessä elämässä.

Kirjoittajana Koski jää etäiseksi. Esseet eivät sisällä kuin aivan hitusen henkilökohtaisia aineksia. Kirjoitustyyli tuntuu nimenomaan olevan ei-henkilökohtainen, sillä subjektivisia havaintoja hän silti erittelee. Luulen, että parempi jälki olisi voinut syntyä tuomalla subjektin rohkeammin mukaan tekstiin. Nyt näennäinen objektiivisuus jää häiritsemään hieman.

Korkea-aho: Katso minuun pienehen

Juuri kun ilmoittauduin mukaan haasteeseen, jossa luettavana on suomenruotsalainen kirjallisuus, tajusin, että kirjastosta lainaamani, jo sen ilmestymisen aikoihin kiinnostusta herättänyt kirja on suomenruotsalaisen kirjoittama.

Kaj Korkea-aho
Katso minuun pienehen (Teos/Söderström, 2009)

Korkea-aho on syntynyt vuonna 1983. Kirjan ilmestymisvuonna hän on ollut 26 vuotta. Varsin nuori esikoiskirjailija, etenkin romaanien saralla.

Kasper on 23 vuotta. Hän on töissä varastossa. Ja hänellä on Lina, tyttöystävä, jonka oma ja perheen vahva uskonnollisuus värittää tarinaa. Kasperilla on myös muistoja, joita avataan kirjassa vähitellen.

Korkea-aho kirjoittaa romaania aika tavallisen oloisesta nuoresta miehestä. Silti kirjasta tulee vähitellen lähes jännityskertomuksen kaltainen kokonaisuus. Kokonaisuudesta puhuminen tosin on harhaanjohtavaa, sillä minulle jää tunne, että nimenomaan kokonaisuutta olisi voinut kirjassa hioa. Kun tarina lähtee liikkeelle tietyllä tavalla, luulisi, että siitä tulee koko kirjan kattava jännite. Ei tule. Välillä eksytään muihin tunnelmiin, muihin asioihin. Liikaa on tungettu samaan kirjaan, tuomitsen.

Esikoiskirja. Sitäkin tämä on. En tiedä, kuinka paljon on henkilökohtaista tai omaelämäkerrallista, kuinka paljon Kasper on Kaj, mutta joku toinen piirre, hioutumattoman kirjoittajan piirre(kö?) käy kirjaa lukiessa rasittamaan. Asioiden kuvailut kohtauksissa, joissa se kuvaileminen ei tunnu merkitykselliseltä.

Se, miksi tästä kirjasta kiinnostuin, oli juonne uskonnon vaikutuksesta ihmisen elämään, konkreettisesti. Tämä puoli, vaikka se on merkittävä, jätti hieman valjun olon. Enemmän olisi voinut kirjoittaa siitä ja jättää seikkailut vähemmälle.

Echenoz: Pitkä juoksu

Nuorempana olin innokas penkkiurheilija. Silloin tuli luettua myös urheiluhistoriaa tai jos nyt ei ihan historiaa, niin ainakin tarinoita urheilun suurista nimistä. Emil Zatopek ei siis ole outo nimi. Hänestä kertoo tämä kirja, joka samalla piirtää jonkinlaista kuvaa maailmansodan jälkeisestä Tsekkoslovakiasta. Siinä toinen teema, joka kiinnostaa. Eli syitä kirjan lukemiseen oli riittävästi. Kun kirjastossa tähän kirjaan törmäsin ja tajusin, että kirja on todella ohut - olin kuvitellut kirjan vähintään 300-sivuiseksi - se oli toki pakko lainata ja lähes saman tien lukea.

Jean Echenoz

Pitkä juoksu (Tammi 2008/2010)

Tämä oli ehkä tämän vuoden nopeimmin luettu kirjani (kaikki tulevat romaanit mukaanluettuina). Luin kirjan kahvilassa istuessa. (Sokoksen kahvila oli tähän tarkoitukseen yllättävänkin hyvä. Suosikkini Lasipalatsi oli liian täysi.)

Nuori mies, joka ei ole juuri harjoitellut, alkaa voittaa kilpailuja. Mukaan tulee harjoittelu, ja mies muuttuu ylivoimaiseksi. Lopulta hän murskaa maailmanennätykset (joista kirjassa jostain syystä puhutaan maailmanmestaruuksina) ja voittaa olympiakullat. Tällainen tämä olisi urheilukirjana.

Mutta kirja ei ole pelkkä urheilukirja, vaan kirja urheilijasta osana yhteiskuntaa. Osana valtion propagandaa, osana maailmanpolitiikan tapahtumia. Tämä tekee kirjasta erilaisen. Ja tuskin tämä Echenoz, josta tosin en mitään tiedä, oli perinteistä urheilukirjaa kirjoittamassakaan.

Kieli on tiivistä, ei kerro ainakaan liikaa. Ehkä jopa jättää sanomatta enemmän kuin sanoo. Näistä aineksista olisi saanut helposti 400-sivuisen romaanin, nyt kirja on alle 150 sivua. Vaikka tätä kirjaa luinkin kertomuksena juoksijasuuruudesta ja rautaesiripun itäpuolisesta maailmasta, Echenozia voisi lukea uudelleenkin.

P.S. Nämä kustantajien sivuilla tai takakansissa olevat esittelyt ottavat joskus päähän. Tästä kirjasta kerrotaan: "Helsingin olympialaisissa hän kokeilee ensi kertaa maratonia – voittoisasti tietenkin. Kisamatkalta löytyy myös suuri rakkaus, keihästä heittävä Dana." Tuosta jotenkin ymmärtäisi, että ko. Dana a) löytyy Helsingin matkalta, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa ja että b) Danalla olisi jotenkin merkittävä rooli kirjassa, mitä hänellä ei ole.

Tätä kirjaa on luettu myös näissä: Kirjainten virrassa ja Kirjamielellä.

Lymi: Susi sisällä

Tiina Lymi näytteli Kari Hotakaisen kirjaan Juoksuhaudantie perustuvassa elokuvassa. Kun sitten lukee Lymin kirjaa, ja tajuaa, kuinka samankaltaisia kohtauksia näissä kirjoissa on, tulee jotenkin vaivautunut olo. Eikö Lymiä ole häirinnyt näiden kahden kirjan selvä sukulaisuus tietyissä teemoissa?

Tiina Lymi
Susi sisällä (Helsinki-kirjat, 2010)

Kirja perustuu Lymin kirjoittamaan näytelmään. Kirja toistaa näytelmää: juoni on sama, henkilöt samat, vain epilogi on Lymin mukaan (Aamun kirja -haastattelussa) erilainen. Näytelmä puskee - kun sen tietää - läpi lukiessa. Kirja on minun makuuni turhan teatraalinen, kohtauksellinen. Siis kirjaksi, näytelmästä en tiedä.

On idylli. Mies, nainen, kaksi lasta: tyttö ja poika. On miehen suuri rakkaus, hieno syntymäpäivälahja, muut lahjat. On naisen haave muuttaa omakotitaloon kerrostalosta. On täydellinen pari. Kunnes idylli särkyy yhteen suudelmaan. Ja kun idylliä saadaan uudestaan kasaan, se särkyy entistä pahemmin.

Ihmiset ovat kirjassa monella tapaa rikki. Vesa, päähenkilö, tunnustaakin, että hän on sairas, pitää hakea apua. Muut eivät välttämättä ole sairaita, mutta eivät vain tajua, mitä heidän läheisimmissä ihmissuhteissaan tapahtuu, mikä niissä on totta, mikä oleellista. Ihmisen ja ihmisten suhteiden, etenkin parisuhteiden kuvaustahan tämä kirja on.

Kirja oli nopealukuinen välipala, joka tuskin jättää pitkäksi aikaa mitään muistijälkeä päähän. Kuitenkin uskon, että Lymiltä voisin lukea jonkun muunkin kirjan, mikäli sellainen joskus ilmestyy.

Toussaint: tv

Kun on elänyt suurimman osan elämästään ilman televisiota, tulee tartuttua ehkä tavallisesta poikkeavalla tavalla kirjaan, jonka mainostetaan olevan tarina miehestä, joka sulki television, ja jonka ajatukset askartelevat kaikkialla maan ja taivaan välillä, mutta ennen kaikkea siinä ylivallassa, joka televisiolla on ihmisten elämässä ja tajunnassa. Näin siis, mikäli uskomme kirjan takakansitekstiä. Ja miksi emme uskoisi?

Jean-Phileppe Toussaint
tv (Basam Books, 1997/2000)

Nimestään huolimatta kirjassa televisio jää jotenkin taka-alalle. (Vaikka sen oli tarkoitus jäädä taka-alalle miehen elämässä.) Lyhyesti kirjan tarina, sillä tätä kirjaa tuskin moni on lukenut. Professori yrittää saada kirjoitettua tutkimustaan eräästä maalauksesta tai maalarista. Muu perhe on lomalla, aikaa olisi. Ennen aika on mennyt television katsomiseen, nyt hän päättää lopettaa sen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule oikein mitään, kaksi ensimmäistä sanaa tosin ainakin löytyvät. Välillä, mikä onkin kirjan parasta antia, mies pohdiskelee pienoisesseemäisesti televiosion roolia maailmassa ja ihmisesssä.

Kirja on jotenkin absurdi, yhdenpäivänromaanin kaltainen, pikkutarkkuutta lähentelevä kuvaus hieman kummallisen oloisen professorin mielenliikkeistä ja tekemisistä. Nudistirannalla, lentokoneessa, naapurin asunnossa, joka paikassa keskeistä on se, mitä mies ajattelee ja tekee. Ja paljon tuntuu jäävän tekemättäkin.

Belgialainen kirjailija ei ole Suomessa tunnettu. (Belgialainen kirjallisuus ei taida olla sen paremmin tunnettua. Minä en nopeasti saa mieleeni ketään.) Toussaintin ensimmäistä romaania Kylpyhuone kuvataan kulttikirjaksi. Se saattaisi olla lukemisen arvoinen, vaikka tämä tv ei innoitakaan erityisiin hurraa-huutoihin.

Tällä joululahjaksi saadulla kirjalla jatkan vuoden 2012 Euroopan valloitustani, josta tarkemmin sivulla Tavoitteet ja haasteet 2012.

Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Tavoitteeni 10 Finlandia-palkitun teoksen lukemisesta tänä vuonna edistyy. Kolme on jo luettu. Nyt oli vuorossa kaikkien aikojen ensimmäinen palkittu kirja v:lta 1984. Siis ajalta, jolloin palkittujen kirjojen ei pitänyt vielä olla romaaneja.


Erno Paasilinna
Yksinäisyys ja uhma. Esseitä kirjallisuudesta (Otava, 1984)

En ole koskaan aiemmin lukenut E. Paasilinnaa. Paasilinnaa kyllä, mutta veljeään Artoa. Artoonkin lähes viitataan kyllä Ernon kirjassa, kun luokitellaan kirjailijoita heidän maailmaan suhtautumisensa perusteella. Arto on veijari, Erno haastaja, vastarintamies. Yksinäisyys ja uhma kuulostaa kirjan lukemisen jälkeen kovin ernomaiselta nimeltä esseekokoelmalle. Uhma, vastarinta, haasto, kriittisyys ovat arvossaan.

Kirja koostuu kahdesta osasta. Aluksi epäilin, että alkuosa "Lyhyt oppikirja" on selvästi kiinnostavampi. Siinä on esseitä kirjailijan ammatista. Alkaen aivan ensimmäisestä lauseesta: "Kirjailijaksi ei synnytä." Ensimmäinen essee muuten sisälsi paljon muitakin lauseita, joita olin lukenut tai kuullut siteerattavan jossain. Toisinajattelusta, kirjailijan maailmanpolitiikasta, kirjailijan koulutuksesta, lukemisen opettamisesta. Mielenkiintoisia esseitä vastarintamieheltä.

Toinen osa yllätti. En kuvitellut innostuvani Eino Leinoa, Vasili Suksinia, Pentti Linkolaa tai Pentti Haanpäätä käsittelevistä teksteistä. Toisin kävi. Etenkin kuvaus Haanpäästä ja hänen kirjailijan yksinäisyydestään oli hienosti kirjoitettu ja mielenkiintoista luettavaa. Muutkin esseet olivat mielekkäämpiä luettavia kuin osasin ajatella.

Mutta että miksi tämä kirja on palkittu? Ehkä siksi, että siinä on paljon todella hyviä ajatuksia. Nimenomaan ajatuksia. Ja onhan Paasilinna terävä kirjoittaja. Niin terävä, että pakko kai lukea häneltä lisääkin. Ja tämä kirja taitaa nyt liittyä siihen kirjojen joukkoon, jotka on hankittava omaksi.

Örstavik: Pappi

"Minulla onkin sanat. - - Luulin, että sillä tavalla saavuttaakin jotain. - - Joskus sillä saavuttaakin. Joskus siinä on jotain, mutta tuntuu ihan kuin sanoilla olisi vähemmän yhteyttä kuin luulin. Voin kaivella kieliä ja merkityksiä loputtomiin enkä sittenkään saa otetta ja saa sitä pysymään esillä."


Hanne Örstavik
Pappi (Like, 2004/2006)

Kirja kertoo papista, mikä ei liene nimen perusteella yllättävää. Örstavikin kirja ei kuitenkaan ole hengellinen, sitä älköön mahdollinen lukija säikähtäkö. Naispappi, joka on jättänyt jotain - kirja ei oikein kerro mitä kaikkea - taakseen, väitöskirjan, Saksan. Ja on ajanut kohti pohjoista Suomen läpi, Norjaan, papiksi vuonojen maan pohjoisimpiin osiin.

Pääasiassa Liv, naispappi, penkoo omia ajatuksiaan ja muistojaan. Lisäksi hän pohtii tutkimustaan, saamelaisten kapinaa 1800-luvun puolivälissä. Kirjassa on esillä vain aivan muutama henkilö papin lisäksi. Sekin kääntää katseet päähenkilöön. Tämä on, mikäli termiä jotenkin ymmärrän, psykologinen romaani. Se käsittelee sitä, mitä on olla ihminen ja ihminen ihmiselle. Elämääkin käsitellään, kuoleman kautta. Itse aiheutetut kuolemat ovat kovin läsnä teoksessa. Alkuun laittamani sitaatti kertoo siitäkin, miten Liv pohtii sanojen, sanomisen merkitystä.



Tässä teoksessa oli eräs mielenkiintoinen piirre, johon tuntuu harvoin törmäävän. Kirjassa ei ole minkäänlaisia lukuja, kappaleita, numeroituja tai otsikoituja osia. Kappaleita siis on, sellaisia, jotka muodostuvat muutamasta virkkeestä. Mutta ei sen suurempia kokonaisuuksia. Siitä huolimatta tarina liikkuu sujuvasti tässä hetkessä, menneessä, muistoissa, vanhassa kapinassa. Tässä onnistuminen kertoo kirjoittajan taitavuudesta. Ehkä siksikin tämä romaani on palkittu norjalaisella Brage-palkinnolla.

Kirja oli ensimmäinen Örstavikini. Se synnytti halun lukea enemmän. Kirjan kerronnassa on jotain kaunista, jota en yhden kirjan perusteella vielä aivan tavoittanut. Ehkä tavoitan sen, jos luen enemmän.

Pamuk: Hiljainen talo

Mitähän voisi sanoa kirjasta, joka toi mieleeni Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja kertomukset Suomen sisällissotaa edeltävältä ajalta, ja joka laittoi kirjan lukemisen jälkeen minut lukemaan Turkin historian tapahtumia kirjan tapahtuma-aikana Wikipediasta, joka sitten kertookin näin: "Oikeisto- ja vasemmistoryhmien välisistä kahnauksista johtunut poliittinen epävakaus 1960–1980-luvuilla synnytti useita vallankaappauksia vuosina 1960, 1971, 1980 ja lisäksi "postmodernin vallankaappauksen" vuonna 1997. Turkin talouden 1980-luvulla alkanut vapautuminen muutti maan näkymiä; seuraavia vuosikymmeniä leimasivat peräkkäiset voimakkaan talouskasvun kaudet ja kriisit." Kirjassa eletään kesää 1980, juuri ennen sotilasvallankaappausta.

Orhan Pamuk
Hiljainen talo (Tammi, 1983/2011)

Pamuk kirjoittaa idän ja lännen, islamin ja Euroopan välimaastossa. Se näkökulma, läntisen ja itäisen maailman kohtaaminen, oli juuri se juonne kirjassa, joka minua eniten alkoi kiinnostaa. Tajusin, etten kovinkaan paljon - siis juuri lainkaan - ole lukenut kirjoja läntisen kulttuuripiirimme ulkopuolelta. Siksi kirjan ajatus hiljaisen talon, tapahtumapaikan, modernisoimiseksi "lännen" mukaiseksi oli mielenkiintoinen. Turkki katsoi tuolloin, katsoo kai edelleen, länteen. Mutta taustalla on paljon itää, orienttia.

Turkkilaisen nuoren sukupolven kuvaus, se on toinen merkittävä osa kirjaa. On naiset, autot, opiskeluhaaveet, idealismi kommunisteineen ja fasisteineen. On juopottelu, tanssi, äkkinäiset teot, joista yksi saa lopulta vakavia seurauksia. Kirjan palapeli, joka yhdistää tätä nuoren sukupolven kuvausta historiaan, ei ehkä aivan koko aikaa jaksa viehättää, mutta kai se jokseenkin toimiva silti on.

Toimivaksi kirjan tekee sen kieli. Vaikka romaani on paksu (430 sivua) ja sivulla paljon sanoja, lukeminen on nopeaa. Osakiitos kai tästä lankeaa lehtien arvioissa ylistetylle kääntäjällekin. Kielen avulla Pamuk vie lukuisista kertojista huolimatta hyvin tarinaan sisälle. Kun kuvaa tarpeeksi pieniä asioita, suuretkin hahmottuvat.

Kuusi kertojaa on yhdessä kirjassa paljon. Meni toistasataa sivua, ennenkuin alkoi olla oikeasti perillä siitä, kuka kertoo, ja mikä kertojan rooli ja merkitys tarinassa on. Mitä pidemmälle kirja eteni, sitä enemmän odotti, että miten tämä kaikki nivotaan yhteen. Välillä tajusin odottavani sellaista dekkareille tyypillistä kokoavaa loppua. Muistutin itseäni, että toive voi olla turha. Kirjablogeista löysin tästä kirjasta tekstiä vain Kulttuuri kukoistaa -blogista, jonka loppulauseeseen voin yhtyä: "Kirjan loppu on hieno."

Tämä kirja kuului tavoitteeseeni joka kuukausi uusi, aiemmin lukematon maailmankirjailija. Samalla haasteeseen eurooppalaisesta kirjallisuudesta tuli itäinen lisäys.

Tontti: Sali

Sali on minulle outo paikka. Blogikirjoittaminen ja politiikan maailma paljon tutumpia. Näissä ympäristöissä kuljetaan Tontin toisessa romaanissa. Aikalaiskuvauksena menettelee, mutta enemmän odotin.

Jarkko Tontti

Sali (Helsinki-kirjat, 2010)

Jarkko - anteeksi - Sami työskentelee virkamiehenä ministeriössä. Karoliina on vasemmistoliiton mieskansanedustajan avustajana. He ovat entinen pari. Pirkko käy heidän kanssaan samalla kuntosalilla, asuu Samin yläkerrassa ja pitää blogia, johon saa aineksia Samin ja Karoliinan elämistä.

Kirjan odottaisi kertovan salista. Nostavan salin jotenkin kuvaukseksi ympäröivästä yhteiskunnasta. Niin ei tunnu tapahtuvan. Sali jää lähes saliksi, pienellä kirjoitettuna. Sali yhdistää tarinan ihmiset, joista etenkin Pirkko tuntuisi jäävän kovin ulkopuoliseksi ilman salia. Blogikirjoittaminenkin ei riitä tuomaan häntä riittävästi tarinaan, varsinkin kirjoittamisen jäädessä alun jälkeen sivuraiteelle kirjassa.

Kirjan suurin anti on vasemmistohenkisessä aikalaiskuvauksessa, jota piirretään sekä Samin että Karoliinan töiden kautta. Ihmissuhteista kirja kertoo vain pintapuolisesti. Ihmisiinkään ei päästä kovin syvälle. Ohuehko kirja, joka oikeastaan kertoo erikseen kolmesta ihmisestä, jää jotenkin vajaaksi ihmissuhdepuolella. Pirkon harrastus ei tuo syvyyttä ihmiseen, Karoliinan aktivismi tuo sitä hieman, Samin kuntoilu ei avaa miehen sisäistä maailmaa.

Tontti on kirjoittanut omien kokemustensa kautta, niin uskon. Kirjassa on aineksia, joista olisi voinut kehitellä enemmän kirjoitettavaa. Vuoden 1918 sota, seksuaalinen suuntautuminen, blogikirjoittaminen. Näistä kaikista olisi voinut saada enemmän irti. Nyt kirja vain raapaisee. Ja raapaisee vain näitä aiheita, minuun ei jää jälkiä.