Jälkikirjoitus aluksi. Ina kirjoitti tästä teoksesta: "Hyvää lukuromaania kaipaavalle. Isille ja pojille, ennen kaikkea. Olisiko tämä nyt kerrankin ihan oikea "miesromaani"? ;)"
Juha Itkonen
Hetken hohtava valo (Otava, 2012)
Oli jo niin myöhä, ettei siihen aikaan oikeastaan juuri pitäisi lukea. Tapaninpäivän jälkeisenä yönä luin loppuun Itkosen kirjan Hetken hohtava valo.
Olin varannut kirjan joululukemiseksi, ajatellut että luen sen joulupäivänä. Ajatus oli, että tällainen käsittääkseni rauhallinen sukupolviromaani sopisi rauhallisena aikana luettavaksi. Lukeminen venyi tapaninpäivään, yöhön. Olin lukenut joulun aikaan jo pari hyvää kirjaa: Hanne Örstavikin lyhyen romaanin Rakkaus ja Jukka Koskelaisen teoksen Rakas rappio. Niitä ennen, ehkä sunnuntaina, aatonaattona, luin Petri Tammisen Rikosromaanin, jonka lukemista olin suunnitellut koko syksyn, mutta jokin - ehkä kirjan nimi - ei riittävästi ollut innostuttanut. Luin sen, ja rakastuin. Valtavan hyviä lukukokemuksia siis joulun tienoille kasautuneena ennen Itkosta.
Itkoselta en aiemmin ollut lukenut kuin hänen esikoisromaaninsa, jo kauan sitten. Pidin kai siitäkin, mutta minua taisi kiinnostaa Myöhempien aikojen pyhissä enemmän aihe kuin sinällään kirja ja sen kieli, ns. taiteellinen vaikutelma. Viime aikoina olen lukenut paljon Itkos-fanitusta tai jotain siihen suuntaan kallistuvaa, enkä siis oikein tiennyt, mistä on kyse. Toki olen Itkosen kirjojen lukemista suunnitellut. Kaikenlaista ihminen muutenkin suunnittelee, ja usein jo suunnitteluhetkellä tietää, ettei suunnitelma toteudu. Kirjamessuilta pari kuukautta sitten ostin Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -kirjan pokkariversion. Sekin tuli ostettua toisen suosituksesta. En sitä ole vielä lukenut.
Mutta siis takaisin tähän Hetken hohtavaan valoon. Tiesin etukäteen kirjasta aika vähän. Tiesin peruskuvion: on kodinkonekauppias ja hänen jälkeläisiään. Tiesin, että oli järjestetty Itkos-Valo-iltoja KOM-teatterissa. Oli jopa käynyt mielessä, että pitäisikö sellaisessa käydä, mutta käymättä tietenkin jäi.
Jotenkin tuntuu, että on oikeastaan aivan sama, kertooko tästä romaanista kaiken mitä siinä tapahtui vai kertooko mitään. Tapahtumista siis. Ehkä minulla on useinkin kirjan lukemisen jälkeen sellainen tunne, mutta nyt se on varsin voimakas. Kun nyt tilanne vain on sellainen, ettei se tunnu lainkaan olennaiselta. Olennaisempaa on esimerkiksi se, miten ihmiset erilaisissa tilanteissa näkevät itsensä ja toiset ihmiset. Ja miten toimivat toisten ihmisten kanssa. Se, että kirjassa ollaan sekä Tokion olympialaisissa, avaruuslentoja seuraamassa, lama-aikana jääkaappi-pakastimia myymässä. Ei. Ne eivät tunnu oleellisilta. Sanooko muuten kukaan kuolemansa hetkellä, että hienointa oli se, että sain myytyä sen yhden television sille tuulipukumiehelle? Ei. Eikä sano sitäkään, että kamalinta oli se, etten saanut myytyä. Hetket, jotka ovat merkityksellisiä, ovat lopulta tässäkin romaanissa, joka on kuin elämä, aivan muita.
Itkosen kirjan takaliepeessä sanotaan jostain hänen toisesta kirjastaan, että "siinä on luontaista imua, joka saa sivut kääntymään kuin itsestään." Näin koin tämänkin kirjan. Satunnaisen käyttäytymismallini mukaisesti kirjan alkupuolella laskin, kuinka nopeasti kirjaa luin. Ymmärsin, että luen kirjaa ehkä hitaammin kuin monia muita kirjoja. Luin keskittyneemmin. Kun tuntee lukevansa sekä kirjaa että itseään, siihen menee enemmän aikaa.
Kirjasta voisin toki kertoa vielä paljon, mutta keskityn nyt enemmän tähän fanitusfiilistelyyn. Tämä oli minulle vuoden parhaita lukuelämyksiä. Sehän tietenkin tarkoittaa sitäkin, että aiemmat lukemattomat Itkosen kirjat siirtyvät siinä pitkässä näitä-voisi-lukea-jonossa harppauksin eteenpäin.
Luettuani kirjan, yön jälkeen aamulla, luin sanomalehteä. Kodinkoneliikkeen mainos sai ajatukset heti takaisin kirjaan ja takaisin siihen maailmaan ja tarinaan, mikä yhden kauppiaan perheen takaa kirjasta siirtyi osaksi lukijankin maailmaa.
28. joulukuuta 2012
25. joulukuuta 2012
Pikaisia lyhtyarvioita
Valo voi jäädä kokematta
Kuvan lyhty on virallisesti trilogian viimeinen osa. Se kuitenkin huolimatta näennäisestä yhteydestä edeltäjiinsä on itsenäinen teos, jossa näkyvät sosialistisen maailman suunnitteluteollisuuden jäljet.
Lyhty on rakenteellisesti yksinkertainen, mutta sen avautuminen voi tämän tyypin lyhtyihin tottumattomalle olla hankalaa. On vaikea sanoa, onko tekijä tarkoituksella tehnyt aloittamisesta hankalaa. Joka tapauksessa mitä pidemmälle tämän lyhdyn kanssa pääsee, sitä nautittavammaksi se käy.
Kun lyhdyn kanssa pääsee sinuiksi, se tekee maailmasta valoisan ja tunnelmallisen paikan. Se vetää mukaansa maailmaan, johon ei nykyaikana juuri muuten pääse. Se pakottomasti vie vertailemaan entistä ja nykyistä, mutta ei anna vastausta, jonka jokainen voisi hyväksyä.
Niissä tapauksissa, joissa teosta avaavat mekanismit jäävät tuntemattomiksi, teos jättää kylmäksi. Silloin viritelmää jää vain tuijottamaan pettymyksen ja häkellyksen sekaisin tuntein. Näin saavuttamattomaksi jäävä valo symboloi kaikkea sitä, mikä elämässä jää kesken ja kokematta.
---
Kauhua, joka ei kestä aikaa
Loka-marraskuun vaihteessa ilmestyneestä Kurpitsasta näkee heti, ettei se ole tekijänsä esikoinen. Sen verran taidokkaan, vaikkakin yksinkertaisen ensivaikutelman se antaa.
En tunne tekijää henkilökohtaisesti, mutta uskon, että jossain määrin Kurpitsa on myös tekijänsä omakuva. Tätä juonnetta ajatellen kokonaisuuden liioiteltu karikatyyrimäisyys jättää hetkittäin oudon vaikutelman. Hauskuuden karnevalisointi jää puolitiehen.
Tämä teos olisi kaivannut vielä työstämistä, mutta toisaalta työstämisestä huolimatta se ei kestäisi aikaa. Lisäksi taiteellisen vaikutelman lisäämiseksi tehdyt aukot lopulta paljastavat vain teoksen onttouden.
---
Pyydän anteeksi huonoa huumoria sekä mahdollisia luvattomia sanavarkauksia. Ideasta kiitän satunnaista lukihäiriötä sekä Fingerporia.
Kuvat sxc.hu-sivustolta.
---
Pyydän anteeksi huonoa huumoria sekä mahdollisia luvattomia sanavarkauksia. Ideasta kiitän satunnaista lukihäiriötä sekä Fingerporia.
Kuvat sxc.hu-sivustolta.
20. joulukuuta 2012
[politiikkaa] Talousarvioaloite
Mitkäköhän tänä vuonna julkaistut kotimaiset teokset tukevat suomalaista identiteettiä ja omaleimaisuutta?
***
Taiteilijoiden, kirjailijoiden ja kääntäjien apurahaan ehdotetun määrärahan vähentäminen
Eduskunnalle
Suomalaisen kulttuuripolitiikan johtoajatuksena pitäisi olla suomalaista identiteettiä ja omaleimaisuutta tukevan taiteen ja kirjallisuuden tukeminen. Julkinen tuki kulttuurille on viime vuosina onneksi noussut laajemman keskustelun kohteeksi, sillä nykyinen taiteen tekijöiden apurahajärjestelmä ei ole demokraattisen päätösprosessin piirissä eikä näin äänestäjien arvioitavissa. Valtion myöntämät apurahat jaetaan Taiteen keskustoimikunnan ja alueellisten taidetoimikuntien kautta, jolloin kyseisten elinten jäsenten preferenssit määrittelevät, mikä on valtion apua ansaitsevan taiteen ja kirjallisuuden sisältö. Nykyinen kulttuuripolitiikan rahoitusmalli olisikin otettava kriittisen tarkastelun kohteeksi, jolloin suppeammalla rahamäärällä tuettaisin aidosti suomalaista kansallistuntoa sekä maamme julkikuvaa vahvistavaa taidetta.
Edellä olevan perusteella ehdotamme,
että eduskunta vähentää valtion vuoden 2013 talousarvion momentilta 29.80.51 1 572 000 euroa taiteilijoiden, kirjailijoiden ja kääntäjien apurahaan ehdotetusta määrärahasta.
Helsingissä 28 päivänä syyskuuta 2012
Vesa-Matti Saarakkala /ps
Anssi Joutsenlahti /ps
Lea Mäkipää /ps
Jussi Halla-aho /ps
Osmo Kokko /ps
Ritva Elomaa /ps
Johanna Jurva /ps
Olli Immonen /ps
Teuvo Hakkarainen /ps
Kauko Tuupainen /ps
Martti Mölsä /ps
Jari Lindström /ps
Ari Jalonen /ps
Hanna Mäntylä /ps
Pietari Jääskeläinen /ps
Ismo Soukola /ps
***
Kiitos Twitter, kiitos Jyrki Kasvi.
Walser: Kävelyretki ja muita kertomuksia
"Apina teki työtä käskettyä, meni keittiöön, muttei löytänyt sitä. Saattoiko se mennä keittiöön sitä löytämättä? Tässä sattui nyt kirjoittajalle lapsus."Robert Walser
Kävelyretki ja muita kertomuksia (Teos 1985/2012)
Kun 220 sivuun pakataan nelisenkymmentä kertomusta, ne eivät keskimäärin ole kovin pitkiä. Paitsi kävelyretki, joka 60-sivuisuudellaan - nimikertomuksellisuudensa ohella - ottaa paikan, jonka kautta tätä kokoelmaa helposti alkaa määritellä. Tosin teoksen määritteleminen sen kautta ei vähennä eikä lisää kirjan arvoa, se on varsin hyvin koko teosta ja Walserin tyyliä kuvaava kertomus. Mutta en mene nyt siitä, mistä kannattaisi, vaan otan hajahuomioita teoksen lyhyemmistä kertomuksista.
Sitaatti tämän blogikirjoituksen (hah, ohitan näin sen itsemäärittelyn, että onko tämä arvio, esittely, mutuhuttu, kritiikki vai jotain aivan muuta) alussa on kertomuksesta Apina, joka alkaa näin:
"Hienovaraisesti, mutta kuitenkin tietyllä tapaa armottomasti on syytä tarttua tarinaan, jossa kerrotaan, että eräs apina sai päivänä muutamana päähänsä lähteä kahvilaan aikaansa kuluttamaan."
Toisessa kertomuksessa, sen keskellä, on virke:
"Mutta eikö tämä tällainen vaikuta muisteluihin uppoamiselta ja näytä painettuna helposti hentomieliseltä?"
Ja mainitussa Kävelyretkessä lukijaa puhutellaan näinkin:
"Haluan jo näin edeltäkäsin pyytää asiaankuuluvan nöyrästi anteeksi kaikkea tästä aiheutuvaa pituutta, laajuutta ja laveutta. Onkohan kukaan - - kirjailija konsaan tullut näin kainon kohteliaasti lukijoita vastaan? Enpä usko että on, ja saatankin siksi jatkaa kerrontaa ja jutustelua omatunto puhtaana ja ilmoittaa seuraavaa:"
Niin. Se, mitä ilmoitetaan "seuraavana" ei välttämättä ole tässä proosassa edes keskeistä.
Siitä sisällöstä puhuttaessa syytä muistaa on W:n syntyneen 1878 ja kirjoittaneen tuotantonsa pääosin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Hän kuvaa tuon ajan maailmaa. (Mikä on muuten oikein riemastuttavaa siksikin, että aika paljon tämän kirjoittaja on tullut lukeneeksi viime aikoina vain myöhempien aikojen tapahtumia.) Ajan lisäksi kuvaavaa on se, että kertomusten kertoja, joka useissa tapauksissa näyttäytyy kovin walsermaisena, ei ole mikään seurapiirihirmu, vaan sulkeutunut pohdiskelija.
Neljäänkymmeneen kertomukseen mahtuu monenlaista. Katsaus sisällysluetteloon antanee viitettä kirjosta: Vastaus tiedusteluun, Kuumailmapallomatka, Kirjailijoita, Lumikelloja, Dostojevskin Idiootti, Vapaudesta, Kirje Therese Breitbachille, joista muuten tämä viimeisin on todellinen kirje tuolle nuorelle naiselle, jonka kanssa Walser kävi kirjeenvaihtoa. Tässä kirjeessä hän mm. kertoo, että "minua pidettiin täällä mielipuolena, ja kun minut nähtiin kaupungin kaarikäytävässä, sanottiin kovalla äänellä: tuon paikka on hullujenhuoneessa." Nykyrin taustoituksen mukaan Robert Walserin kohtalo oli yksi näistä traagisista kirjailijakohtaloista. Hän vietti viimeisen kolmanneksen elämästään laitosasukkina oltuaan sitä ennen lähinnä köyhyydestä kärsivä kirjailija.
[Te lukijat varmaankin sallisitte, että kirjoittaisin tähän väliin jotain vielä kirjasta, mutta en sitä nyt tee, mitä kovin pahoittelen.]
Tänä vuonna julkaistu kokoelma on ensimmäinen suomeksi julkaistu teos Walserilta. Suomentaja Ilona Nykyri on tehnyt varmasti haasteellisen kielen kanssa hyvää työtä. Ja Teos kulttuuriteon kustantaessaan tämän kirjan.
Kirjan takakansiesittelyn mukaan Walser oli ainoa kirjailija, jota Franz Kafka omien sanojensa mukaan aidosti arvosti. Se on hyvä viite potentiaaliselle lukijalle, kannattaako kirjaan tarttua vai ei. Minun kannatti. Pieni epäilys jää mieleen - tosin ei kovin vakavasti otettava sellainen - että voiko ehkä joku ekstrovertti lukija ahdistua sisäänpäinkääntyneen kirjailijan päänsisäisen maailman kuvauksesta?
14. joulukuuta 2012
TFF: Kolmen kirjan suomalaiset
Otsikkoa piti lyhentää. Pitkä muoto on tällainen: "Suomalaiset edelleen kirjoittavat kirjailijat, jotka ovat kirjoittaneet kolme aikuisille suunnattua proosateosta, jotka kaikki olen lukenut."
Riikka Pulkkisen kolmannen romaanin, Vieraan, luettuani mietin, keitä muita sellaisia kirjailijoita on, joiden koko tuotannon olen lukenut. Ja vieläpä niin, että he ovat kirjoittaneet useamman kirjan. Mitä enemmän joku on kirjoittanut, sitä epätodennäköisempää on, että olisi koko tuotannon lukenut. (Jotkut tosin saattavat lukea nimenomaan niin. Aloittavat Päätalon Ihmisiä telineillä -kirjan ja pian lopettelevat Iijoki-sarjaa.)
Minä päätin, että pitää olla vähintään kolme kirjaa. Sitten se tarkentui niin, että nimenomaan kolme. Tällä tarkennuksella mukana näyttää olevan jo nimeä ja mainetta saavuttaneita kirjailijoita, joiden parhaat teokset saattavat silti olla vielä tulossa. Ehkä minä tulen lukeneeksi näiltä viideltä kaikki heidän tulevatkin teoksensa...
Nopeasti siis tuli mieleen Pulkkisen lisäksi Miika Nousiainen ja Turkka Hautala. Vähän aikaa muistia pengottuani löysin kaksi lisää. Toki rajaus täytyi tehdä niin, että kyse on vain romaaneista ja novelli- tai sen tyyppisistä kokoelmista. Runokirjojen poissulkeminen nosti tälle listalle Mikko Rimmisen, lastenkirjojen huomiotta jättäminen taas Kristina Carlsonin.
Tällaisia kirjailijoita ei varmastikaan olisi löytynyt kymmentä, joten en voi tällä listalla osallistua blogeissa virinneeseen TTT-perinteeseen. Siksi tämä lista julkaistaan Top Five Friday -perinteen mukaisesti perjantaina. Kirjailijat käsittelen aakkosjärjestyksessä.
***
1. Kristina Carlson
Maan ääreen 1999, Herra Darwinin puutarhuri 2009, William N. päiväkirja 2011
Maan ääreen on hieno teos, William N. päiväkirja tyydyttävä, Darwiniin en päässyt oikein mukaan. Carlson on näistä viidestä kirjailijasta se, jolla on eniten muuta tuotantoa kolmen romaanin lisäksi. Ja ehkä myös se, jonka seuraava kirja todennäköisimmin jää lukematta.
2. Turkka Hautala
Salo 2009, Paluu 2011, Kansalliskirja 2012
Hautalalta löytyy julkaistua proosaa jo ennen vuotta 2009, sillä Novellit 2008 -antologiassa on hänen novellinsa. Olen lukenut tuon antologian, joten voinen sanoa lukeneeni Hautalan tuotannon. Sellainen juttu tässä tosin on, että po. novelli on osa Salo-romaania. Joten se tuotanto olisi oikeastaan luettuna ilman tuota novellia.
Luin Hautalan kirjat keväällä kerralla (ts. peräkkäin, ilman muuta lukemista kirjojen välissä) aikajärjestyksessä. Tällä tavalla hänen kirjojaan lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että hänen kolme kirjaansa voisi melkein sulauttaa yhteen. Tyyli, jolla kirjoitetaan, on niin samankaltaista. Ja tapa, jolla maailmaa tarkastellaan ja ihmisiä kuvataan, tuntuu säilyvän kirjasta toiseen samanlaisena.
Suosikkini Hautalan kirjoista on Salo. Paluu yltää lähes samalle tasolle, mutta Kansalliskirjasta on pitänyt juuri lainkaan. Tekisi mieli sanoa, että Hautalan pitäisi keksiä jo proosaansa jotain aivan uutta.
3. Miika Nousiainen
Vadelmavenepakolainen 2007, Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011
Maaninkavaara on rakkain Nousiaisen kolmesta kirjasta. Ehkä se johtuu siitä, että olen seurannut nuorempana aktiivisesti yleisurheilua (itse harrastamatta) ja sitten vanhempana alkanut itse juoksennella. Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti eivät osuneet tähän lukijaan niin vahvasti, mutta eivät nekään epämiellyttäviä lukukokemuksia olleet. Maaninkavaaran olen nähnyt myös Kansallisteatterin lavalla. Se olikin mainio esitys.
Mielenkiintoinen yksityiskohta sekin, että Nousiainen on näistä viidestä kirjailijasta ainoa, jonka kirja ei ole ollut Finlandia-ehdokkaana.
4. Riikka Pulkkinen
Raja 2006, Totta 2010, Vieras 2012
Raja ei aikoinaan iskenyt. Totta on hyvä kirja, mutta kaipasin siihen jotain rosoa tai säröä. Vieras jostain vielä tarkemmin itselleni määrittelemättömästä syystä on se Pulkkisen kirjoista, joka antoi eniten. Harvoin sitä hankkii käsiinsä teosta, josta jonkun kirjan motto on otettu. Vieraan kanssa tapahtui niin.
Pulkkisen ansioksi on laskettava se, että hänen kolme romaaniaan ovat minusta riittävän erilaisia.
5. Mikko Rimminen
Pussikaljaromaani 2004, Pölkky 2007, Nenäpäivä 2010
Pölkyllä aloitin. Pussikaljaromaanin lisäksi Pussikalja tuli tutuksi myös -elokuvassa. Nenäpäivä voitti Finlandian, mutta Pölkky on jäänyt parhaiten mieleeni.
Mikäli Rimminen jatkaa romaanien julkaisemista tasaisesti kolmen vuoden välein, ensi syksynä pitäisi olla uusi Rimmisen teos luettavana. Ja kyllä, aion lukea sen. Mutta toivon, että Rimmisen uuteen teokseen tulisi enemmän jotain muuta kuin vain tätä rimmiskieltä, joka kyllä on aivan nautittavaa.
***
Hyvät (mahdolliset) lukijat, oletteko te lukeneet nämä kaikki? Entä onko muita kirjailijoita, joiden koko tuotanto olisi luettuna? Kertokaa vaikka blogissanne, saa toki kommentoidakin.
Riikka Pulkkisen kolmannen romaanin, Vieraan, luettuani mietin, keitä muita sellaisia kirjailijoita on, joiden koko tuotannon olen lukenut. Ja vieläpä niin, että he ovat kirjoittaneet useamman kirjan. Mitä enemmän joku on kirjoittanut, sitä epätodennäköisempää on, että olisi koko tuotannon lukenut. (Jotkut tosin saattavat lukea nimenomaan niin. Aloittavat Päätalon Ihmisiä telineillä -kirjan ja pian lopettelevat Iijoki-sarjaa.)
Minä päätin, että pitää olla vähintään kolme kirjaa. Sitten se tarkentui niin, että nimenomaan kolme. Tällä tarkennuksella mukana näyttää olevan jo nimeä ja mainetta saavuttaneita kirjailijoita, joiden parhaat teokset saattavat silti olla vielä tulossa. Ehkä minä tulen lukeneeksi näiltä viideltä kaikki heidän tulevatkin teoksensa...
Nopeasti siis tuli mieleen Pulkkisen lisäksi Miika Nousiainen ja Turkka Hautala. Vähän aikaa muistia pengottuani löysin kaksi lisää. Toki rajaus täytyi tehdä niin, että kyse on vain romaaneista ja novelli- tai sen tyyppisistä kokoelmista. Runokirjojen poissulkeminen nosti tälle listalle Mikko Rimmisen, lastenkirjojen huomiotta jättäminen taas Kristina Carlsonin.
Tällaisia kirjailijoita ei varmastikaan olisi löytynyt kymmentä, joten en voi tällä listalla osallistua blogeissa virinneeseen TTT-perinteeseen. Siksi tämä lista julkaistaan Top Five Friday -perinteen mukaisesti perjantaina. Kirjailijat käsittelen aakkosjärjestyksessä.
***
1. Kristina Carlson
Maan ääreen 1999, Herra Darwinin puutarhuri 2009, William N. päiväkirja 2011
Maan ääreen on hieno teos, William N. päiväkirja tyydyttävä, Darwiniin en päässyt oikein mukaan. Carlson on näistä viidestä kirjailijasta se, jolla on eniten muuta tuotantoa kolmen romaanin lisäksi. Ja ehkä myös se, jonka seuraava kirja todennäköisimmin jää lukematta.
2. Turkka Hautala
Salo 2009, Paluu 2011, Kansalliskirja 2012
Hautalalta löytyy julkaistua proosaa jo ennen vuotta 2009, sillä Novellit 2008 -antologiassa on hänen novellinsa. Olen lukenut tuon antologian, joten voinen sanoa lukeneeni Hautalan tuotannon. Sellainen juttu tässä tosin on, että po. novelli on osa Salo-romaania. Joten se tuotanto olisi oikeastaan luettuna ilman tuota novellia.
Luin Hautalan kirjat keväällä kerralla (ts. peräkkäin, ilman muuta lukemista kirjojen välissä) aikajärjestyksessä. Tällä tavalla hänen kirjojaan lukiessa ei voinut välttyä ajatukselta, että hänen kolme kirjaansa voisi melkein sulauttaa yhteen. Tyyli, jolla kirjoitetaan, on niin samankaltaista. Ja tapa, jolla maailmaa tarkastellaan ja ihmisiä kuvataan, tuntuu säilyvän kirjasta toiseen samanlaisena.
Suosikkini Hautalan kirjoista on Salo. Paluu yltää lähes samalle tasolle, mutta Kansalliskirjasta on pitänyt juuri lainkaan. Tekisi mieli sanoa, että Hautalan pitäisi keksiä jo proosaansa jotain aivan uutta.
3. Miika Nousiainen
Vadelmavenepakolainen 2007, Maaninkavaara 2009, Metsäjätti 2011
Maaninkavaara on rakkain Nousiaisen kolmesta kirjasta. Ehkä se johtuu siitä, että olen seurannut nuorempana aktiivisesti yleisurheilua (itse harrastamatta) ja sitten vanhempana alkanut itse juoksennella. Vadelmavenepakolainen ja Metsäjätti eivät osuneet tähän lukijaan niin vahvasti, mutta eivät nekään epämiellyttäviä lukukokemuksia olleet. Maaninkavaaran olen nähnyt myös Kansallisteatterin lavalla. Se olikin mainio esitys.
Mielenkiintoinen yksityiskohta sekin, että Nousiainen on näistä viidestä kirjailijasta ainoa, jonka kirja ei ole ollut Finlandia-ehdokkaana.
4. Riikka Pulkkinen
Raja 2006, Totta 2010, Vieras 2012
Raja ei aikoinaan iskenyt. Totta on hyvä kirja, mutta kaipasin siihen jotain rosoa tai säröä. Vieras jostain vielä tarkemmin itselleni määrittelemättömästä syystä on se Pulkkisen kirjoista, joka antoi eniten. Harvoin sitä hankkii käsiinsä teosta, josta jonkun kirjan motto on otettu. Vieraan kanssa tapahtui niin.
Pulkkisen ansioksi on laskettava se, että hänen kolme romaaniaan ovat minusta riittävän erilaisia.
5. Mikko Rimminen
Pussikaljaromaani 2004, Pölkky 2007, Nenäpäivä 2010
Pölkyllä aloitin. Pussikaljaromaanin lisäksi Pussikalja tuli tutuksi myös -elokuvassa. Nenäpäivä voitti Finlandian, mutta Pölkky on jäänyt parhaiten mieleeni.
Mikäli Rimminen jatkaa romaanien julkaisemista tasaisesti kolmen vuoden välein, ensi syksynä pitäisi olla uusi Rimmisen teos luettavana. Ja kyllä, aion lukea sen. Mutta toivon, että Rimmisen uuteen teokseen tulisi enemmän jotain muuta kuin vain tätä rimmiskieltä, joka kyllä on aivan nautittavaa.
***
Hyvät (mahdolliset) lukijat, oletteko te lukeneet nämä kaikki? Entä onko muita kirjailijoita, joiden koko tuotanto olisi luettuna? Kertokaa vaikka blogissanne, saa toki kommentoidakin.
6. joulukuuta 2012
Kuusi kovaa kotimaista Finlandia-voittajaa
Morre haastoi vuosi sitten itsenäisyyspäivänä lukemaan kuusi kovaa kotimaista kirjaa.
Haasteen reunaehtoja olivat:
- Valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi.
- Kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012.
- Suorita haaste 6.12. 2012 mennessä.
Otin itselleni helpon tavoitteen. Joskus kauan sitten olin jo ajatellut, että voisin joskus lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat, ainakin palkitut romaanit. Haasteeseen ilmoittauduin saatesanoin: "Luen kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania, joita en vielä ole lukenut." Näin haaste palveli tuota isompaa tavoitetta, joka vuosien saatossa oli jäänyt aika vähälle huomiolle.
Luin lopulta kuusi kirjaa tässä järjestyksessä (suluissa ilmestymis- ja palkintovuosi):
1. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
2. Kristina Carlson: Maan ääreen, (1999)
3. Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
4. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)
6. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Haastetta sopivasti täydensi se, että vuoden 2012 voittajan, Ulla-Lena Lundbergin Jään, luin juuri ennen palkinnon jakamista.
Twiitin mittaiset luonnehdinnat kirjoista ja lukukokemuksestani, se mitä nyt tulee niistä mieleen:
"Kaunista kieltä, hienoa luontokuvausta, mutta jäi silti kokemuksena valjuksi. Silmiini piirtyivät maisemat, tyttö ja mies jäivät etäisiksi."
"Tapahtumat idässä olivat outoja, mutta C:n tapa viedä lukija historiaan on ihailtavaa. Sai lukemaan lisää C:ia, mikä laskettava ansioksi."
"Hitain luettava näistä kuudesta, oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta antoi paljon. Ilman Finlandiaa tuskin olisin tarttunut kirjaan."
"Yllätti minut. Suosikkini näistä kirjoista. Se, joka imaisi mukaansa. Taitavasti rakennettu tarina, joka sai epäilevänkin ihastumaan."
"Oli aiemmin jäänyt kesken. Nyt iski paremmin, kiitos ehkä omien ajatusten muutoksenkin. Muutama kohta kirjasta edelleen terävästi mielessä."
"Tästä oli kohistu niin paljon, että lukeminen oli lopulta lievä pettymys. Ymmärrän, miksi P on hyvä, mutta lisää värisävyjä kaipasin.
Nämä kuusi kirjaa, tämä koko haaste, muistuttaa varsin hyvin siitä, että Finlandia-palkinnolla on palkittu kovin erilaisia romaaneja. Yhtään huonoa kirjaa ei joukkoon mahdu. Mutta todennäköisesti suurin osa näistä kirjoista on sellaisia, etten olisi ehdokkaiden joukosta valinnut juuri näitä voittajiksi.
Liekö lievää naiiviutta, mutta ajattelen, että palkitut kirjat kertovat kuitenkin jotain suomalaisesta kirjallisuudesta viimeisiltä vuosikymmeniltä. Siksikin oli hienoa saada nämä luettua. Finlandia-palkitut kirjat ovat monia muita kirjoja todennäköisemmin niitä, joita muutkin ihmiset lukevat, onhan se palkinto myynnin edistämiseksi luotu. Kun näitä lukee, lisääntyy aina niiden ihmisten joukko, joiden kanssa voi keskustella kirjoista, joita molemmat ovat lukeneet. Ja se on mainiota.
Kiitos vielä Morrelle haasteesta. Morren koonti haasteesta ja loppuarvonta löytyy täältä.
Haasteen reunaehtoja olivat:
- Valitse kuusi (6) kotimaista kirjaa, jotka sinun on ollut tarkoitus lukea muttet ole saanut vielä aikaiseksi.
- Kirjan pitää olla ilmestynyt ennen vuotta 2012.
- Suorita haaste 6.12. 2012 mennessä.
Otin itselleni helpon tavoitteen. Joskus kauan sitten olin jo ajatellut, että voisin joskus lukea kaikki Finlandia-palkitut kirjat, ainakin palkitut romaanit. Haasteeseen ilmoittauduin saatesanoin: "Luen kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania, joita en vielä ole lukenut." Näin haaste palveli tuota isompaa tavoitetta, joka vuosien saatossa oli jäänyt aika vähälle huomiolle.
Luin lopulta kuusi kirjaa tässä järjestyksessä (suluissa ilmestymis- ja palkintovuosi):
1. Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
2. Kristina Carlson: Maan ääreen, (1999)
3. Irja Rane: Naurava neitsyt (1996)
4. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)
5. Pirkko Saisio: Punainen erokirja (2003)
6. Sofi Oksanen: Puhdistus (2008)
Haastetta sopivasti täydensi se, että vuoden 2012 voittajan, Ulla-Lena Lundbergin Jään, luin juuri ennen palkinnon jakamista.
Twiitin mittaiset luonnehdinnat kirjoista ja lukukokemuksestani, se mitä nyt tulee niistä mieleen:
"Kaunista kieltä, hienoa luontokuvausta, mutta jäi silti kokemuksena valjuksi. Silmiini piirtyivät maisemat, tyttö ja mies jäivät etäisiksi."
"Tapahtumat idässä olivat outoja, mutta C:n tapa viedä lukija historiaan on ihailtavaa. Sai lukemaan lisää C:ia, mikä laskettava ansioksi."
"Hitain luettava näistä kuudesta, oman mukavuusalueen ulkopuolella, mutta antoi paljon. Ilman Finlandiaa tuskin olisin tarttunut kirjaan."
"Yllätti minut. Suosikkini näistä kirjoista. Se, joka imaisi mukaansa. Taitavasti rakennettu tarina, joka sai epäilevänkin ihastumaan."
"Oli aiemmin jäänyt kesken. Nyt iski paremmin, kiitos ehkä omien ajatusten muutoksenkin. Muutama kohta kirjasta edelleen terävästi mielessä."
"Tästä oli kohistu niin paljon, että lukeminen oli lopulta lievä pettymys. Ymmärrän, miksi P on hyvä, mutta lisää värisävyjä kaipasin.
Nämä kuusi kirjaa, tämä koko haaste, muistuttaa varsin hyvin siitä, että Finlandia-palkinnolla on palkittu kovin erilaisia romaaneja. Yhtään huonoa kirjaa ei joukkoon mahdu. Mutta todennäköisesti suurin osa näistä kirjoista on sellaisia, etten olisi ehdokkaiden joukosta valinnut juuri näitä voittajiksi.
Liekö lievää naiiviutta, mutta ajattelen, että palkitut kirjat kertovat kuitenkin jotain suomalaisesta kirjallisuudesta viimeisiltä vuosikymmeniltä. Siksikin oli hienoa saada nämä luettua. Finlandia-palkitut kirjat ovat monia muita kirjoja todennäköisemmin niitä, joita muutkin ihmiset lukevat, onhan se palkinto myynnin edistämiseksi luotu. Kun näitä lukee, lisääntyy aina niiden ihmisten joukko, joiden kanssa voi keskustella kirjoista, joita molemmat ovat lukeneet. Ja se on mainiota.
Kiitos vielä Morrelle haasteesta. Morren koonti haasteesta ja loppuarvonta löytyy täältä.
2. joulukuuta 2012
Kirjalliset kaksintaistelut
Hdcanis innosti minut tekemään blogeissa leviävän kirjallisen kaksintaistelun. Ideana on siis kahdesta kirjailijasta valita toinen. Millä perusteella? Siitä lopuksi.
Keräsin tämän blogin (eli reilun vuoden) ajalta kaikki kirjailijat, joilta olen lukenut novellikokoelman tai romaanin. Näin sain kokoon 121 nimeä. Näiden lisäksi otin mukaan lähimmästä kirjapinosta seitsemän päällimmäisen kirjan kirjoittajat, mikäli nämä eivät jo olleet 121:n joukossa ja mikäli olin ainakin yhden heidän kirjansa joskus lukenut.
Sain siis kokoon 128 kirjailijanimeä. Hdcanis teki kirjailijaparit satunnaisesti. Näin saadaan täysin outoja, oikeastaan vertailukelvottomia pareja, mutta pareista voi silti tulla mielenkiintoisia. Päätin tehdä samoin, joten taulukkolaskennan satunnaislukugeneraattori käytännössä järjesti tämän listani.
128 nimeä halusin mukaan siksi, että näin voisin periaatteessa jatkaa näitä vertailuja siihen saakka, kunnes jäljellä ei ole enää kuin yksi nimi (128 -> 64 -> 32 -> 16 -> 8 -> 4 -> 2 -> 1). Kohta selviää, jatkoinko niin pitkään.
***
Kyllikki Villa vai Herta Müller? Müller
Tiina Raevaara vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Miguel de Unamuno? Saramago
Kent Haruf vai Ian McEwan? McEwan
Magne Hovden vai Kalle Isokallio? Hovden
Jenni Linturi vai Petri Tamminen? Tamminen
Jussi Lähde vai Hannu Väisänen? Väisänen
Juha Seppälä vai Mårten Westö? Seppälä
Turkka Hautala vai Sakari Kirjavainen? Hautala
Sergei Dovlatov vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Kristín Steinsdóttir? Joyce
Robert Åsbacka vai Katri Lipson? Åsbacka
Tommi Melender vai Katja Kallio? Melender
Reidar Palmgren vai Markku Pääskynen? Palmgren
Paolo Giordano vai György Spiró? Giordano
J. K. Rowling vai Jari Järvelä? Rowling
Per Petterson vai Heidi Köngäs? Petterson
Anja Kauranen vai Fedor Dostojevski? Kauranen
Raimo Pesonen vai Harri Tapper? Tapper
Imre Kertész vai Anna Tommola? Kertész
Neil Jordan vai György Konrad? Jordan
Bo Carpelan vai Petja Lähde? Lähde
Daniel Kehlmann vai Pirkko Saisio? Saisio
Tiina Laitila Kälvemark vai Anna-Maija Ylimaula? Laitila Kälvemark
Hanne Örstavik vai Sofi Oksanen? Örstavik
Jarkko Tontti vai Kristiina Lähde? Tontti
Peter Franzen vai Orhan Pamuk? Pamuk
Milan Kundera vai Virginia Woolf? Kundera
Mooses Mentula vai Alessandro Baricco? Mentula
Riikka Pulkkinen vai Katja Kettu? Pulkkinen
Laura Lindstedt vai Téa Obreht? Obreht
Oscar Wilde vai Henning Mankell? Mankell
Sari Malkamäki vai Jean-Phileppe Toussaint? Toussaint
Karoliina Timonen vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Fredrik Lång vai Nick Hornby? Hornby
Rosa Liksom vai Anna Gavalda? Liksom
Riikka Pelo vai Pirjo Hassinen? Pelo
Pekka Manninen vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Mika Pekkola? Nummi
Seija Vilen vai Raymond Queneau? Queneau
Riikka Ala-Harja vai Laura Honkasalo? Honkasalo
Mikko Rimminen vai Niko Kazantzakis? Rimminen
Erik Wahlström vai Maarit Verronen? Wahlström
Pauli Kohelo vai Phileppe Delerm? Delerm
Kreetta Onkeli vai Miika Nousiainen? Nousiainen
Susanna Alakoski vai Claes Andersson? Andersson
Torgny Lindgren vai Philip Teir? Lindgren
Leonardo Sciascia vai Jenny Erpenbeck? Erpenbeck
Cees Nooteboom vai Albert Camus? Nooteboom
Anna-Leena Härkönen vai Matias Riikonen? Riikonen
Olli Jalonen vai Tuomas Kyrö? Jalonen
Johanna Venho vai Kristina Carlson? Carlson
Michael Cunningham vai Hannu Aho? Aho
Margriet de Moor vai Antti Leikas? de Moor
Andrei Kurkov vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Jean Echenoz vai Jaakko Yli-Juonikas? Echenoz
Kari Hotakainen vai Ismail Kadare? Hotakainen
Armas Alvari vai Juha Itkonen? Itkonen
Viivi Luik vai Sanni Nironen? Nironen
Satu Taskinen vai John Grisham? Taskinen
Tiina Lymi vai Joel Haahtela? Haahtela
Irja Rane vai Mari Saat? Saat
Ruben Gallego vai Kaj Korkea-aho? Gallego
Johanna Sinisalo vai Joni Skiftesvik? Sinisalo
***
Herta Müller vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Ian McEwan? Saramago
Magne Hovden vai Petri Tamminen? Tamminen
Hannu Väisänen vai Juha Seppälä? Väisänen
Turkka Hautala vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Tommi Melender vai Reidar Palmgren? Palmgren
Paolo Giordano vai J. K. Rowling? Giordano
Per Petterson vai Anja Kauranen? Petterson
Harri Tapper vai Imre Kertész? Kertész
Neil Jordan vai Petja Lähde? Jordan
Pirkko Saisio vai Tiina Laitila Kälvemark? Saisio
Hanne Örstavik vai Jarkko Tontti? Örstavik
Orhan Pamuk vai Milan Kundera? Kundera
Mooses Mentula vai Riikka Pulkkinen? Pulkkinen
Téa Obreht vai Henning Mankell? Obreht
Jean-Phileppe Toussaint vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Nick Hornby vai Rosa Liksom? Hornby
Riikka Pelo vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Raymond Queneau? Nummi
Laura Honkasalo vai Mikko Rimminen? Rimminen
Erik Wahlström vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Claes Andersson? Nousiainen
Torgny Lindgren vai Jenny Erpenbeck? Lindgren
Cees Nooteboom vai Matias Riikonen? Nooteboom
Olli Jalonen vai Kristina Carlson? Jalonen
Hannu Aho vai Margriet de Moor? Aho
Olga Tokarczuk vai Jean Echenoz? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Juha Itkonen? Hotakainen
Sanni Nironen vai Satu Taskinen? Taskinen
Joel Haahtela vai Mari Saat? Haahtela
Ruben Gallego vai Johanna Sinisalo? Sinisalo
***
Nyt siis minulla on kaksintaistelujen kautta 128 nimestä pudonnut 3/4 eli 96 pois. Jäljellä olisi 32 kirjailijaa, mutta sen verran järjetöntä tällainen on, etten jatka pidemmälle.
Lähdin taisteluttamaan pareja varsin nopeaan tahtiin ja jonkinlaisen intuition varassa. Toisilta kirjailijoilta olin saattanut lukea monta kirjaa, toisilta (oikeastaan aika useilta) vain yhden. Mitä enemmän pareja taistelutti mielessään keskenään, sitä selvemmäksi tuntui itselle tulevan, että ne kirjailijat pärjäävät, joilta on lukenut vain yhden kirjan, mutta on sattunut pitämään siitä. Näiden lisäksi toki omat perussuosikit luonnollisesti pärjäsivät.
Joitakin yllättäviä valintojakin tuli tehneeksi.
Äh, en malta lopettaa. Yksi kaksintaistulukierros vielä, olkaa hyvät!
***
Satu Grönroos vai Jose Saramago? Saramago
Petri Tamminen vai Hannu Väisänen? Väisänen
Peter Høeg vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Reidar Palmgren vai Paolo Giordano? Palmgren
Per Petterson vai Imre Kertész? Petterson
Neil Jordan vai Pirkko Saisio? Jordan
Hanne Örstavik vai Milan Kundera? Kundera
Riikka Pulkkinen vai Téa Obreht? Obreht
Merete Mazzarella vai Nick Hornby? Hornby
Hannu Salama vai Markus Nummi? Nummi
Mikko Rimminen vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Torgny Lindgren? Nousiainen
Cees Nooteboom vai Olli Jalonen? Nooteboom
Hannu Aho vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Satu Taskinen? Hotakainen
Joel Haahtela vai Johanna Sinisalo? Haahtela
***
Jäljellä olevat 16 kirjailijaa eivät varmasti ole mielestäni alkuperäisen listan 16 kiinnostavinta, parasta tai taidokkainta kirjailijaa. Mutta tuollaiset nimet saivat sopivat parit ja pääsivät jatkoon.
Olisikohan helpompaa asettaa vastakkain kaksi kirjaa kuin kaksi kirjailijaa? Olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisin taisteluttanut kirjailijoita parhaan heiltä lukemansa kirjan perusteella? Pääasiassa taisin kai niin tehdäkin.
***
Mielenkiintoinen tilastotieto näiden taisteluiden jälkeen on se, että alkuperäisessä listassa oli 49 naiskirjailijaa (38 %). 16 jäljelle jääneen joukossa naisia on vain kaksi: Tea Obreht ja Olga Tokarczuk. Ei siis yhtään kotimaista naiskirjailijaa. Kotimaisia kirjailijoita 128 kirjailijan joukosta oli 80 (63 %). Viimeisten kuudentoista joukossa heitä oli enää seitsemän.
Keräsin tämän blogin (eli reilun vuoden) ajalta kaikki kirjailijat, joilta olen lukenut novellikokoelman tai romaanin. Näin sain kokoon 121 nimeä. Näiden lisäksi otin mukaan lähimmästä kirjapinosta seitsemän päällimmäisen kirjan kirjoittajat, mikäli nämä eivät jo olleet 121:n joukossa ja mikäli olin ainakin yhden heidän kirjansa joskus lukenut.
Sain siis kokoon 128 kirjailijanimeä. Hdcanis teki kirjailijaparit satunnaisesti. Näin saadaan täysin outoja, oikeastaan vertailukelvottomia pareja, mutta pareista voi silti tulla mielenkiintoisia. Päätin tehdä samoin, joten taulukkolaskennan satunnaislukugeneraattori käytännössä järjesti tämän listani.
128 nimeä halusin mukaan siksi, että näin voisin periaatteessa jatkaa näitä vertailuja siihen saakka, kunnes jäljellä ei ole enää kuin yksi nimi (128 -> 64 -> 32 -> 16 -> 8 -> 4 -> 2 -> 1). Kohta selviää, jatkoinko niin pitkään.
***
Kyllikki Villa vai Herta Müller? Müller
Tiina Raevaara vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Miguel de Unamuno? Saramago
Kent Haruf vai Ian McEwan? McEwan
Magne Hovden vai Kalle Isokallio? Hovden
Jenni Linturi vai Petri Tamminen? Tamminen
Jussi Lähde vai Hannu Väisänen? Väisänen
Juha Seppälä vai Mårten Westö? Seppälä
Turkka Hautala vai Sakari Kirjavainen? Hautala
Sergei Dovlatov vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Kristín Steinsdóttir? Joyce
Robert Åsbacka vai Katri Lipson? Åsbacka
Tommi Melender vai Katja Kallio? Melender
Reidar Palmgren vai Markku Pääskynen? Palmgren
Paolo Giordano vai György Spiró? Giordano
J. K. Rowling vai Jari Järvelä? Rowling
Per Petterson vai Heidi Köngäs? Petterson
Anja Kauranen vai Fedor Dostojevski? Kauranen
Raimo Pesonen vai Harri Tapper? Tapper
Imre Kertész vai Anna Tommola? Kertész
Neil Jordan vai György Konrad? Jordan
Bo Carpelan vai Petja Lähde? Lähde
Daniel Kehlmann vai Pirkko Saisio? Saisio
Tiina Laitila Kälvemark vai Anna-Maija Ylimaula? Laitila Kälvemark
Hanne Örstavik vai Sofi Oksanen? Örstavik
Jarkko Tontti vai Kristiina Lähde? Tontti
Peter Franzen vai Orhan Pamuk? Pamuk
Milan Kundera vai Virginia Woolf? Kundera
Mooses Mentula vai Alessandro Baricco? Mentula
Riikka Pulkkinen vai Katja Kettu? Pulkkinen
Laura Lindstedt vai Téa Obreht? Obreht
Oscar Wilde vai Henning Mankell? Mankell
Sari Malkamäki vai Jean-Phileppe Toussaint? Toussaint
Karoliina Timonen vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Fredrik Lång vai Nick Hornby? Hornby
Rosa Liksom vai Anna Gavalda? Liksom
Riikka Pelo vai Pirjo Hassinen? Pelo
Pekka Manninen vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Mika Pekkola? Nummi
Seija Vilen vai Raymond Queneau? Queneau
Riikka Ala-Harja vai Laura Honkasalo? Honkasalo
Mikko Rimminen vai Niko Kazantzakis? Rimminen
Erik Wahlström vai Maarit Verronen? Wahlström
Pauli Kohelo vai Phileppe Delerm? Delerm
Kreetta Onkeli vai Miika Nousiainen? Nousiainen
Susanna Alakoski vai Claes Andersson? Andersson
Torgny Lindgren vai Philip Teir? Lindgren
Leonardo Sciascia vai Jenny Erpenbeck? Erpenbeck
Cees Nooteboom vai Albert Camus? Nooteboom
Anna-Leena Härkönen vai Matias Riikonen? Riikonen
Olli Jalonen vai Tuomas Kyrö? Jalonen
Johanna Venho vai Kristina Carlson? Carlson
Michael Cunningham vai Hannu Aho? Aho
Margriet de Moor vai Antti Leikas? de Moor
Andrei Kurkov vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Jean Echenoz vai Jaakko Yli-Juonikas? Echenoz
Kari Hotakainen vai Ismail Kadare? Hotakainen
Armas Alvari vai Juha Itkonen? Itkonen
Viivi Luik vai Sanni Nironen? Nironen
Satu Taskinen vai John Grisham? Taskinen
Tiina Lymi vai Joel Haahtela? Haahtela
Irja Rane vai Mari Saat? Saat
Ruben Gallego vai Kaj Korkea-aho? Gallego
Johanna Sinisalo vai Joni Skiftesvik? Sinisalo
***
Herta Müller vai Satu Grönroos? Grönroos
Jose Saramago vai Ian McEwan? Saramago
Magne Hovden vai Petri Tamminen? Tamminen
Hannu Väisänen vai Juha Seppälä? Väisänen
Turkka Hautala vai Peter Høeg? Høeg
James Joyce vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Tommi Melender vai Reidar Palmgren? Palmgren
Paolo Giordano vai J. K. Rowling? Giordano
Per Petterson vai Anja Kauranen? Petterson
Harri Tapper vai Imre Kertész? Kertész
Neil Jordan vai Petja Lähde? Jordan
Pirkko Saisio vai Tiina Laitila Kälvemark? Saisio
Hanne Örstavik vai Jarkko Tontti? Örstavik
Orhan Pamuk vai Milan Kundera? Kundera
Mooses Mentula vai Riikka Pulkkinen? Pulkkinen
Téa Obreht vai Henning Mankell? Obreht
Jean-Phileppe Toussaint vai Merete Mazzarella? Mazzarella
Nick Hornby vai Rosa Liksom? Hornby
Riikka Pelo vai Hannu Salama? Salama
Markus Nummi vai Raymond Queneau? Nummi
Laura Honkasalo vai Mikko Rimminen? Rimminen
Erik Wahlström vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Claes Andersson? Nousiainen
Torgny Lindgren vai Jenny Erpenbeck? Lindgren
Cees Nooteboom vai Matias Riikonen? Nooteboom
Olli Jalonen vai Kristina Carlson? Jalonen
Hannu Aho vai Margriet de Moor? Aho
Olga Tokarczuk vai Jean Echenoz? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Juha Itkonen? Hotakainen
Sanni Nironen vai Satu Taskinen? Taskinen
Joel Haahtela vai Mari Saat? Haahtela
Ruben Gallego vai Johanna Sinisalo? Sinisalo
***
Nyt siis minulla on kaksintaistelujen kautta 128 nimestä pudonnut 3/4 eli 96 pois. Jäljellä olisi 32 kirjailijaa, mutta sen verran järjetöntä tällainen on, etten jatka pidemmälle.
Lähdin taisteluttamaan pareja varsin nopeaan tahtiin ja jonkinlaisen intuition varassa. Toisilta kirjailijoilta olin saattanut lukea monta kirjaa, toisilta (oikeastaan aika useilta) vain yhden. Mitä enemmän pareja taistelutti mielessään keskenään, sitä selvemmäksi tuntui itselle tulevan, että ne kirjailijat pärjäävät, joilta on lukenut vain yhden kirjan, mutta on sattunut pitämään siitä. Näiden lisäksi toki omat perussuosikit luonnollisesti pärjäsivät.
Joitakin yllättäviä valintojakin tuli tehneeksi.
Äh, en malta lopettaa. Yksi kaksintaistulukierros vielä, olkaa hyvät!
***
Satu Grönroos vai Jose Saramago? Saramago
Petri Tamminen vai Hannu Väisänen? Väisänen
Peter Høeg vai Robert Åsbacka? Åsbacka
Reidar Palmgren vai Paolo Giordano? Palmgren
Per Petterson vai Imre Kertész? Petterson
Neil Jordan vai Pirkko Saisio? Jordan
Hanne Örstavik vai Milan Kundera? Kundera
Riikka Pulkkinen vai Téa Obreht? Obreht
Merete Mazzarella vai Nick Hornby? Hornby
Hannu Salama vai Markus Nummi? Nummi
Mikko Rimminen vai Phileppe Delerm? Delerm
Miika Nousiainen vai Torgny Lindgren? Nousiainen
Cees Nooteboom vai Olli Jalonen? Nooteboom
Hannu Aho vai Olga Tokarczuk? Tokarczuk
Kari Hotakainen vai Satu Taskinen? Hotakainen
Joel Haahtela vai Johanna Sinisalo? Haahtela
***
Jäljellä olevat 16 kirjailijaa eivät varmasti ole mielestäni alkuperäisen listan 16 kiinnostavinta, parasta tai taidokkainta kirjailijaa. Mutta tuollaiset nimet saivat sopivat parit ja pääsivät jatkoon.
Olisikohan helpompaa asettaa vastakkain kaksi kirjaa kuin kaksi kirjailijaa? Olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisin taisteluttanut kirjailijoita parhaan heiltä lukemansa kirjan perusteella? Pääasiassa taisin kai niin tehdäkin.
***
Mielenkiintoinen tilastotieto näiden taisteluiden jälkeen on se, että alkuperäisessä listassa oli 49 naiskirjailijaa (38 %). 16 jäljelle jääneen joukossa naisia on vain kaksi: Tea Obreht ja Olga Tokarczuk. Ei siis yhtään kotimaista naiskirjailijaa. Kotimaisia kirjailijoita 128 kirjailijan joukosta oli 80 (63 %). Viimeisten kuudentoista joukossa heitä oli enää seitsemän.
30. marraskuuta 2012
Suomalainen marraskuu
En ole koskaan aiemmin tehnyt tällaista postausta x-kuun luetuista kirjoista. Nyt luettuja kirjoja kootessa vasta tajusin, että tämä onkin ollut kovin suomalainen kuukausi. Luetuista romaaneista vain yksi on käännöskirja. Huomattavaa on se, että olen ollut kovin laiska kirjoittamaan näistä lukemisista mitään.
Tämän vuoden kotimaisista romaaneista marraskuussa tulivat luetuiksi
Sanni Nirosen Tähdenpeitto (haluan lukea Niroselta lisää),
Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani (outo, jäi etäiseksi),
Raimo Pesosen Automies (ei oikein sytyttänyt) ja
Riikka Pulkkisen Vieras (parasta pulkkista minun makuuni).
Näiden lisäksi tuoreita kotimaisia ovat kolme lukemaani Finlandia-ehdokasta.
Juha Seppälän Mr. Smith,
Heidi Köngäksen Dora, Dora ja
Pirjo Hassisen Popula.
Salaista "Lue kaikki Finlandia-ehdokkaat" -projektiani edistin lukemalla
Kari Hotakaisen Huolimattomat (miksi, oi miksi en ollut lukenut tätä ennen?),
Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin (hieno kirja, jonka lukemista olen suunnitellut sen ilmestymisestä lähtien),
Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä (tämä olisi voinut olla F-palkinnon arvoinen),
Tuomas Kyrön Liitto (hyvää, minulle uudenlaista Kyröä) sekä
Sofi Oksasen Puhdistus (odotin paljon parempaa, mutta lievä pettymys ei ollut itsellenikään yllätys).
Muuta suomalaista kirjallisuutta marraskuun lukulistalla edustavat
Claes Anderssonin Kuvien takana (vuodelta 1972; mielenkiintoinen kirja, tekisi mieli päästä puhumaan siitä Anderssonin kanssa),
Johanna Venhon Syntysanat (ei minun kirjani) ja
Sofi Oksasen Stalinin lehmät (ensimmäinen Oksasen kirja minulle, hyvä esikoiskirja, mutta ei saanut Oksas-faniksi).
Ainoa käännöskirjallisuutta ollut romaani oli sitäkin parempi:
Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu (Kadarea pitää lukea lisää).
Kadare (Albania) on osa Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta, jota silmällä pitäen minulla on kesken Jakub Kolasin (Valko-Venäjä) kirja ja Martin Walserin (Sveitsi) kirja sekä pinossa yksi kirja Latviasta ja yksi Liettuasta. Balkanin alue jää näiden jälkeen vielä odottamaan lopullista valloitusta loppuvuonna.
Runojakin on tullut luettua hieman. Ja tietokirjoja, tosin lähinnä osittain tai kursorisesti. Aivan lukeva ihminen olen taas ollut. (Taputtaa täten itseään kannustavasti päälaelle, sillä tavalla kevyesti.)
Joulukuussa pitää lukea mm. Ulla-Lena Lundbergin Jää (joka on jo aloitettu). Sen jälkeen on kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat luettu. Niistä aion valita oman suosikkini - ja kirjoittaa aiheesta - ennen kuin Tarja Halonen kertoo oikean voittajan.
Tämän vuoden kotimaisista romaaneista marraskuussa tulivat luetuiksi
Sanni Nirosen Tähdenpeitto (haluan lukea Niroselta lisää),
Kristiina Lähteen Joku on nukkunut vuoteessani (outo, jäi etäiseksi),
Raimo Pesosen Automies (ei oikein sytyttänyt) ja
Riikka Pulkkisen Vieras (parasta pulkkista minun makuuni).
Näiden lisäksi tuoreita kotimaisia ovat kolme lukemaani Finlandia-ehdokasta.
Juha Seppälän Mr. Smith,
Heidi Köngäksen Dora, Dora ja
Pirjo Hassisen Popula.
Salaista "Lue kaikki Finlandia-ehdokkaat" -projektiani edistin lukemalla
Kari Hotakaisen Huolimattomat (miksi, oi miksi en ollut lukenut tätä ennen?),
Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin (hieno kirja, jonka lukemista olen suunnitellut sen ilmestymisestä lähtien),
Tommi Melenderin Ranskalainen ystävä (tämä olisi voinut olla F-palkinnon arvoinen),
Tuomas Kyrön Liitto (hyvää, minulle uudenlaista Kyröä) sekä
Sofi Oksasen Puhdistus (odotin paljon parempaa, mutta lievä pettymys ei ollut itsellenikään yllätys).
Muuta suomalaista kirjallisuutta marraskuun lukulistalla edustavat
Claes Anderssonin Kuvien takana (vuodelta 1972; mielenkiintoinen kirja, tekisi mieli päästä puhumaan siitä Anderssonin kanssa),
Johanna Venhon Syntysanat (ei minun kirjani) ja
Sofi Oksasen Stalinin lehmät (ensimmäinen Oksasen kirja minulle, hyvä esikoiskirja, mutta ei saanut Oksas-faniksi).
Ainoa käännöskirjallisuutta ollut romaani oli sitäkin parempi:
Ismail Kadaren Särkynyt huhtikuu (Kadarea pitää lukea lisää).
Kadare (Albania) on osa Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta, jota silmällä pitäen minulla on kesken Jakub Kolasin (Valko-Venäjä) kirja ja Martin Walserin (Sveitsi) kirja sekä pinossa yksi kirja Latviasta ja yksi Liettuasta. Balkanin alue jää näiden jälkeen vielä odottamaan lopullista valloitusta loppuvuonna.
Runojakin on tullut luettua hieman. Ja tietokirjoja, tosin lähinnä osittain tai kursorisesti. Aivan lukeva ihminen olen taas ollut. (Taputtaa täten itseään kannustavasti päälaelle, sillä tavalla kevyesti.)
Joulukuussa pitää lukea mm. Ulla-Lena Lundbergin Jää (joka on jo aloitettu). Sen jälkeen on kaikki tämän vuoden Finlandia-ehdokkaat luettu. Niistä aion valita oman suosikkini - ja kirjoittaa aiheesta - ennen kuin Tarja Halonen kertoo oikean voittajan.
17. marraskuuta 2012
Seppälä: Mr. Smith
"Itärajan tuntumaan ja osin historiaan asettuva Mr. Smith jättää taakseen perinteisen romaanimuodon kertoakseen aikamme ahneuden diagnoosin ja synkän ennusteen sen toteuttajille. Romaanin monelta tasolta läpitunkeva totuus rahan tuhovoimasta välittyy vastaansanomattomasti kirkkaan kielellisen ilmaisun ansiosta."
Juha Seppälä
Mr. Smith (WSOY, 2012)
Alun lainaus on Finlandia-raadin perusteluista. Kirja on siis ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Seppälän kirjoista tämä on jo neljäs, jolle näin tapahtuu. Minä tuskin tähän kirjaan olisin tarttunut ilman Finlandia-ehdokkuutta, sillä aiemmat kokemukseni Seppälän tuotannosta eivät ole olleet positiivisia. Nyt tartuin kirjaan, ja myös luin sen, sillä päätin lukea kaikki ehdokkaat. (Kolme vielä lukematta.)
Muutama sana kirjan kielestä. Seppälän teosta oli mukava lukea. Siinä on niin paljon lyhyesti esitettynä, mukavasti tiivistettynä hyviä ajatuksia. Joku voisi sanoa, tai siis minä sanon, että teksti sisältää aforistista ainesta. Ja koko kirjan perusvire on sellainen sopivan kyyninen minun makuuni, juuri nyt.
Mutta Mr. Smith ei ole kovin helppo lukukokemus. Se tuntuu etenevän, jos sitä sanaa voi edes käyttää, lähinnä kumuloituvina ajatuksina lukijan päässä. Ajassakin edetään, mutta niin monessa tasossa, monen henkilön mukana, ettei siirtymät ajassa eteen- tai taaksepäin tunnu olennaisilta. Romaani ei silti kadota lukijaansa. Se pitää mukana kielellään ja asiallaan silloinkin, kun nimet ja ajat jatkuvasti vaihtuvat.
Nimet, paikat ja ajat. Herra Schmidt elelee Karjalan kannaksella suunnilleen vajaa sata vuotta sitten. Myydään vakuutuksia, tehdään kauppoja, rahaakin. Mr. Smith elää nykyaikaa, mutta yhteys isoisään on kirjassa esillä. Smith näyttäytyy filosofisena hahmona, joka ratkaisee ongelmia. Samalla hänen kauttaan esitetään näkemyksiä maailmasta. Henkilögalleriaan kuuluu monta muutakin, mutta he ovat enemmänkin vain tarinoita Mr. Schmidthien sivussa.
Lopulta sillä, onko Schmidt myös Smith, ei ole väliä. Eikä sillä, mitä aikaa eletään. Sillä "maailma on tarina, pelkkiä tarinoita jotka oli upotettu toisiin tarinoihin." Mutta ihan lopuksi: vaikka Seppälä yhdistää monta aikaa ja monta asiaa, silti tämän teoksen - jonka kyllä voisi lukea uudestaan - jälkeen jää olo, että onko tämä kirja sittenkään niin monipuolinen kuin ensimmäinen ajatukseni siitä oli. Soiko sama levy liikaa?
Arvioni kirjasta sijoittunee johonkin Hemulin kirjahyllyn haltioitumisen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin varauksellisuuden välille.
Juha Seppälä
Mr. Smith (WSOY, 2012)
Alun lainaus on Finlandia-raadin perusteluista. Kirja on siis ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Seppälän kirjoista tämä on jo neljäs, jolle näin tapahtuu. Minä tuskin tähän kirjaan olisin tarttunut ilman Finlandia-ehdokkuutta, sillä aiemmat kokemukseni Seppälän tuotannosta eivät ole olleet positiivisia. Nyt tartuin kirjaan, ja myös luin sen, sillä päätin lukea kaikki ehdokkaat. (Kolme vielä lukematta.)
Muutama sana kirjan kielestä. Seppälän teosta oli mukava lukea. Siinä on niin paljon lyhyesti esitettynä, mukavasti tiivistettynä hyviä ajatuksia. Joku voisi sanoa, tai siis minä sanon, että teksti sisältää aforistista ainesta. Ja koko kirjan perusvire on sellainen sopivan kyyninen minun makuuni, juuri nyt.
Mutta Mr. Smith ei ole kovin helppo lukukokemus. Se tuntuu etenevän, jos sitä sanaa voi edes käyttää, lähinnä kumuloituvina ajatuksina lukijan päässä. Ajassakin edetään, mutta niin monessa tasossa, monen henkilön mukana, ettei siirtymät ajassa eteen- tai taaksepäin tunnu olennaisilta. Romaani ei silti kadota lukijaansa. Se pitää mukana kielellään ja asiallaan silloinkin, kun nimet ja ajat jatkuvasti vaihtuvat.
Nimet, paikat ja ajat. Herra Schmidt elelee Karjalan kannaksella suunnilleen vajaa sata vuotta sitten. Myydään vakuutuksia, tehdään kauppoja, rahaakin. Mr. Smith elää nykyaikaa, mutta yhteys isoisään on kirjassa esillä. Smith näyttäytyy filosofisena hahmona, joka ratkaisee ongelmia. Samalla hänen kauttaan esitetään näkemyksiä maailmasta. Henkilögalleriaan kuuluu monta muutakin, mutta he ovat enemmänkin vain tarinoita Mr. Schmidthien sivussa.
Lopulta sillä, onko Schmidt myös Smith, ei ole väliä. Eikä sillä, mitä aikaa eletään. Sillä "maailma on tarina, pelkkiä tarinoita jotka oli upotettu toisiin tarinoihin." Mutta ihan lopuksi: vaikka Seppälä yhdistää monta aikaa ja monta asiaa, silti tämän teoksen - jonka kyllä voisi lukea uudestaan - jälkeen jää olo, että onko tämä kirja sittenkään niin monipuolinen kuin ensimmäinen ajatukseni siitä oli. Soiko sama levy liikaa?
Arvioni kirjasta sijoittunee johonkin Hemulin kirjahyllyn haltioitumisen ja Kulttuuri kukoistaa -blogin varauksellisuuden välille.
16. marraskuuta 2012
Korpiola ja Nikkanen: Arabikevät
Lilly Korpiola ja Hanna Nikkanen
Arabikevät (Avain, 2012)
Aloitetaan kehuista: Nikkanen ja Korpiola ovat kirjoittaneet hyvän kirjan. Ymmärrettävän, sujuvakielisen tietokirjan, josta oppi paljon, vaikka ennen lukemistakin ajatteli tietävänsä jo aika paljon siitä, mitä ja miksi arabimaissa viime vuosina on tapahtunut.
Arabikevät ei ole ehkä aivan perinteisin tietokirja. Korpiola kirjoittaakin kirjan alussa: "Tutkimusmaailma kulkee hitaasti, ja jatkuvassa liikkeessä olevien ilmiöiden vangitseminen on tieteen keinoin vaikeaa. Tieteen kieli on kurinalaista, näkökulmat tarkasti rajattuja ja ilmiöiden tarkastelu vaatii viileää etäisyyttä. En halunnut tehdä arabikeväästä vain tiedettä, vaan halusin kirjoittaa kirjan, jossa ihmiset saavat puhua ja kertoa tarinansa."
Korpiolan sanat antavat viitteitä siitä, millainen kirja on kyseessä. Sen voisi määritellä vaikkapa ajankohtaiskatsaukseksi, jossa arabikevään aktivistitoimijoille annetaan ääni. Silti kyseessä ei ole mikään näiden toimijoiden äänitorvena oleva kirja, vaan varsin analyyttinen ja monipuolinen kirja siitä, mitä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä oikein tapahtui. Mistä tapahtumat saivat alkunsa, mitä geopoliittisia kytkentöjä asioilla on? Ja paljon muuta.
Se, mitä voinee pitää tämän kirjan erityisenä ansiona on se, että todella monimutkainen ja -syinen tapahtumasarja saadaan tiivistettyä käsitettävään muotoon niin, ettei yritetä yksinkertaistaa tapahtumia, jotta niistä saataisiin joku käsitys.
Henkilökohtaisesti hyvän, luettavan asiaproosan tai hyvin kirjoitetun tieteellisemmän kirjan jälkeen päässäni on kysymys: miksi luen romaaneja, kun viihdyn usein tietokirjojen ja esseiden äärellä paremmin? Ehkä kuitenkin siksi, että romaaneista hyvää kieltä ja sujuvia sanavalintoja löytää useammin. Vaikka sisältöä kaipaava minä haluaisikin vain uutta tietoa, uusia tapoja ajatella. (Tämä kirja muuten sopii meneillään olevalle ajattelun teemaviikolle.)
Joka tapauksessa jään odottamaan Korpiolalta ja Nikkaselta kirjaa Arabikesä: mitä tapahtui arabikevään jälkeen?
Jälkikirjoitus: Lisätieto maailmasta laittoi ajattelemaan omaa toimintaa osana tätä globalisoitunutta maailmaa, ihmisyhteisöä. Voisin jopa sanoa, että kirjan käynnistämä ajatusprosessi muutti minua, tapaani toimia tietyissä asioissa.
15. marraskuuta 2012
Finlandia-veikkauksen tulokset
Pienimuotoiseen Finlandia-ehdokkaiden veikkaamiseen osallistui 11 blogistia.
Veikatuimmat kirjat olivat järjestyksessä nämä:
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Riikka-Ala-Harja: Maihinnousu
Juha Seppälä: Mr. Smith
Ja kyllä, nämä neljä kirjaa ovat myös oikealla Finlandia-ehdokaslistalla.
Lundbergin ja Ollikaisen kirjat olivat selkeät veikkaussuosikit kahdeksalla äänellä. Ala-Harjaa veikkasi viisi ja Seppälää neljä blogistia. Neljään pääsivät myös Juha Itkosen Hetken hohtava valo sekä Riikka Pulkkisen Vieras.
Kaksi muuta Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolla olevaa romaania ovat:
Pirjo Hassinen: Popula
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kumpaakaan näistä ei veikannut yksikään.
Yhteensä veikattiin 28 eri kirjaa. Vähintään kaksi veikkausta keräsivät Johan Bargumin Syyspurjehdus, Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Sirpa Kähkösen Hietakehto, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, Seija Vilénin Pohjan akka ja Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani.
Parhaimmat Finlandia-veikkaajat neljällä oikealla kirjalla olivat Katja Lumiomena-blogista, Liisa Luetut, lukemattomat -blogista ja Unni Unni lukee -blogista. Maria Sinisen linnan kirjastosta sai kolme oikein.
"Alea iacta est." Kirjaimellisesti nimittäin noppa näytti kolmesta parhaasta veikkauksen voittajaksi Liisan. Toinen palkinto (vähintään kolme oikein veikanneiden kesken arvottu) menee Marialle. Voittajat saavat ensin sähkö- ja myöhemmin muuta postia.
P.S. Laskujeni mukaan Hassinen, Lundberg ja Seppälä (tarkemmin ottaen heidän romaaninsa) ovat jo neljättä kertaa ehdolla. Ala-Harjalle kerta on toinen. Köngäs ja Ollikainen ovat ensikertalaisia. Jari "ei koskaan saa Finlandia-palkintoa" Tervollakin ehdokkuuksia on vain kolme.
Veikatuimmat kirjat olivat järjestyksessä nämä:
Ulla-Lena Lundberg: Jää (Is)
Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Riikka-Ala-Harja: Maihinnousu
Juha Seppälä: Mr. Smith
Ja kyllä, nämä neljä kirjaa ovat myös oikealla Finlandia-ehdokaslistalla.
Lundbergin ja Ollikaisen kirjat olivat selkeät veikkaussuosikit kahdeksalla äänellä. Ala-Harjaa veikkasi viisi ja Seppälää neljä blogistia. Neljään pääsivät myös Juha Itkosen Hetken hohtava valo sekä Riikka Pulkkisen Vieras.
Kaksi muuta Finlandia-palkinnon saajaksi ehdolla olevaa romaania ovat:
Pirjo Hassinen: Popula
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Kumpaakaan näistä ei veikannut yksikään.
Yhteensä veikattiin 28 eri kirjaa. Vähintään kaksi veikkausta keräsivät Johan Bargumin Syyspurjehdus, Monika Fagerholmin Lola ylösalaisin, Jarmo Ihalaisen Perheestä ja alastomana juoksemisesta, Emmi Itärannan Teemestarin kirja, Sirpa Kähkösen Hietakehto, Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat, Seija Vilénin Pohjan akka ja Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani.
Parhaimmat Finlandia-veikkaajat neljällä oikealla kirjalla olivat Katja Lumiomena-blogista, Liisa Luetut, lukemattomat -blogista ja Unni Unni lukee -blogista. Maria Sinisen linnan kirjastosta sai kolme oikein.
"Alea iacta est." Kirjaimellisesti nimittäin noppa näytti kolmesta parhaasta veikkauksen voittajaksi Liisan. Toinen palkinto (vähintään kolme oikein veikanneiden kesken arvottu) menee Marialle. Voittajat saavat ensin sähkö- ja myöhemmin muuta postia.
P.S. Laskujeni mukaan Hassinen, Lundberg ja Seppälä (tarkemmin ottaen heidän romaaninsa) ovat jo neljättä kertaa ehdolla. Ala-Harjalle kerta on toinen. Köngäs ja Ollikainen ovat ensikertalaisia. Jari "ei koskaan saa Finlandia-palkintoa" Tervollakin ehdokkuuksia on vain kolme.
11. marraskuuta 2012
Osallistu Finlandia-ehdokasveikkaukseen!
Ainakin Sinisen linnan kirjastossa jo arvuuteltiin Finlandia-ehdokkaita. Minä viime viikon lopulla mietin, että pitäisiköhän asiasta järjestää leikkimielinen veikkaus. Nyt se tulee, olkaa hyvä.
Tarkoitus on siis onnistua veikkaamaan ne kirjat, jotka nimetään ehdokkaiksi ensi viikon torstaina tavoittelemaan Finlandia-palkintoa. Älä siis veikkaa omia suosikkejasi, vaan yritä arvata, päätellä, ounastella tai fundeerata, mitkä tämän vuoden kotimaiset romaanit tulevat olemaan ehdolla.
Osallistua voivat vain ne, joilla on elossa oleva kirjallinen blogi*. Veikkauksessa on pakko nimetä tasan kuusi kirjaa. Vastausaikaa on keskiviikkoon 14.11. klo 22.00** saakka.
Siirry veikkauslomakkeelle tästä
Ja vielä kirjoitan: tarkoitus on vain ja ainoastaan kokeilla, miten lähelle voi arvata, millaista on kollektiivinen arvausasiantuntemus. Ei listata omia suosikkeja. Sen aika koittaa sitten Blogistanian Finlandian myötä.
Julkistanen vain voittajan tai parin-kolme parhaiten veikannutta. (Riippuu vähän veikkaajien määrästä.) Muiden ei tarvitse hävetä omia veikkauksiaan. Kokonaistulokset toki laitetaan julki. Koko tämän veikkauksen ideahan on nähdä, kuinka hyvin kotimaista kirjallisuutta seuraavat blogistit voivat arvata muutamasta ihmisestä koostuvan raadin valitsemat kirjat.
Tässä veikkauksessa ei ole palkintoja.*** Tai sittenkin: kuusi oikein veikanneille voin luvata mahdollisimman uutta kotimaista kirjallisuutta omasta hyllystäni, koska en usko kenenkään saavan täysin oikeaa riviä.
*** Lisäys: Palkintoina Ala-Harjan Maihinnousu ja Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Parhaiten veikannut saa valita ensin, toinen kirja arvotaan kaikkien vähintään kolme oikein veikanneiden kesken.
* sääntöjä muutettu: kirjablogi vaihdettu kirjalliseksi blogiksi
** vastausaikaa jatkettu tiistai-illasta keskiviikkoon
*** palkinnot julkistettu
P.S. Viimeisimmän kirjapostauksen jälken on tullut luettua kotimaisistakin ainakin Oksasta, Jalosta, Hotakaista, Nirosta, Raevaaraa ja Lähdettä, mutta vielä yksikään luettu kirja ei ole taipunut tekstiksi.
Tarkoitus on siis onnistua veikkaamaan ne kirjat, jotka nimetään ehdokkaiksi ensi viikon torstaina tavoittelemaan Finlandia-palkintoa. Älä siis veikkaa omia suosikkejasi, vaan yritä arvata, päätellä, ounastella tai fundeerata, mitkä tämän vuoden kotimaiset romaanit tulevat olemaan ehdolla.
Osallistua voivat vain ne, joilla on elossa oleva kirjallinen blogi*. Veikkauksessa on pakko nimetä tasan kuusi kirjaa. Vastausaikaa on keskiviikkoon 14.11. klo 22.00** saakka.
Siirry veikkauslomakkeelle tästä
Ja vielä kirjoitan: tarkoitus on vain ja ainoastaan kokeilla, miten lähelle voi arvata, millaista on kollektiivinen arvausasiantuntemus. Ei listata omia suosikkeja. Sen aika koittaa sitten Blogistanian Finlandian myötä.
Julkistanen vain voittajan tai parin-kolme parhaiten veikannutta. (Riippuu vähän veikkaajien määrästä.) Muiden ei tarvitse hävetä omia veikkauksiaan. Kokonaistulokset toki laitetaan julki. Koko tämän veikkauksen ideahan on nähdä, kuinka hyvin kotimaista kirjallisuutta seuraavat blogistit voivat arvata muutamasta ihmisestä koostuvan raadin valitsemat kirjat.
Tässä veikkauksessa ei ole palkintoja.*** Tai sittenkin: kuusi oikein veikanneille voin luvata mahdollisimman uutta kotimaista kirjallisuutta omasta hyllystäni, koska en usko kenenkään saavan täysin oikeaa riviä.
*** Lisäys: Palkintoina Ala-Harjan Maihinnousu ja Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Parhaiten veikannut saa valita ensin, toinen kirja arvotaan kaikkien vähintään kolme oikein veikanneiden kesken.
* sääntöjä muutettu: kirjablogi vaihdettu kirjalliseksi blogiksi
** vastausaikaa jatkettu tiistai-illasta keskiviikkoon
*** palkinnot julkistettu
P.S. Viimeisimmän kirjapostauksen jälken on tullut luettua kotimaisistakin ainakin Oksasta, Jalosta, Hotakaista, Nirosta, Raevaaraa ja Lähdettä, mutta vielä yksikään luettu kirja ei ole taipunut tekstiksi.
22. lokakuuta 2012
Ala-Harja: Maihinnousu
"Sodat eivät tutkimalla vähene, mutta lapsia kuolee vähemmän kuin sairauksia tutkitaan." Normandian maininnoususta turisteille kertova Julie tietää lähes kaiken siitä osasta sotaa. Mutta se ei auta mitään, kun mies pettää ja ainoa lapsi sairastuu leukemiaan.
Riikka Ala-Harja
Maihinnousu (Like, 2012)
Kirjan nimi on maihinnousu. Yritän ymmärtää nimeä koko lukemisen ajan. Kun kuitenkin puhutaan lähinnä lapsen sairastumisesta ja miehestä vieraantumisesta. Että miten tämä maihinnousu loppujen lopuksi tähän kirjaan kuuluikaan?
Vaikka tiedän - nyt muutaman kritiikin lukeneena - että jotkut ovat pitäneet tätä maihinnousu- tai siis sotateemaa onnistuneena osana kirjaa, minä silti väitän, että Ala-Harja on hakannut ensin kirveellä kaksi toisistaan irrallista puupalaa ja yrittänyt sitten saada ne näyttämään yhtenäisiltä asettamalla vierekkäin. Palat yhdistävä sievä sormiliitos puuttuu. Vaikka kirjan nimi yrittää koko ajan johdattaa ajatuksia pohtimaan näitä asioita, yhteyksiä, hienoja vertauskuvia, minuun rinnastus ei uppoa.
Ala-Harja kirjoittaa minun lukumaulleni sopivasti. Vaikken onnistunutkaan kokemaan suurta ahdistusta Julien kohtalosta lukiessa, teksti ei pysäyttänyt tai koskettanut, niin kuitenkin pidin tavasta, jolla Ala-Harja kirjoittaa. Teksti kulkee raskaissakin aiheissa sujuvasti. Että jos voi sanoa, että kirja on tehty luettavaksi, niin tämä on. Jotenkin tunnistin tästä kirjasta jotain samaa, nimenomaan kerronnassa, kuin paljon enemmän muuten pitämässäni Tom Tom Tomissa. Kannattaisi siis lukea enemmänkin Ala-Harjaa, vaikken tämän kirjan teemoista ja rakenteesta oikein syttynyt.
Ai niin. Tämä oli kohukirja. Kohu syntyi lähipiirin asioiden kokemusten hyödyntämisestä fiktiossa. Ajattelin joskus, että toivottavasti tämä kohu ei vaikuta kirjan arviointiin, esimerkiksi vaikka palkintoehdokkuuksiin. Nyt olen sitä mieltä, ettei sitä ole relevanttia pohtia. Kirja ei ole tarpeeksi hyvä palkittavaksi. Ja tästä asiasta taidan olla esimerkiksi HS:n Antti Majanderin kanssa eri mieltä.
Riikka Ala-Harja
Maihinnousu (Like, 2012)
Kirjan nimi on maihinnousu. Yritän ymmärtää nimeä koko lukemisen ajan. Kun kuitenkin puhutaan lähinnä lapsen sairastumisesta ja miehestä vieraantumisesta. Että miten tämä maihinnousu loppujen lopuksi tähän kirjaan kuuluikaan?
Vaikka tiedän - nyt muutaman kritiikin lukeneena - että jotkut ovat pitäneet tätä maihinnousu- tai siis sotateemaa onnistuneena osana kirjaa, minä silti väitän, että Ala-Harja on hakannut ensin kirveellä kaksi toisistaan irrallista puupalaa ja yrittänyt sitten saada ne näyttämään yhtenäisiltä asettamalla vierekkäin. Palat yhdistävä sievä sormiliitos puuttuu. Vaikka kirjan nimi yrittää koko ajan johdattaa ajatuksia pohtimaan näitä asioita, yhteyksiä, hienoja vertauskuvia, minuun rinnastus ei uppoa.
Ala-Harja kirjoittaa minun lukumaulleni sopivasti. Vaikken onnistunutkaan kokemaan suurta ahdistusta Julien kohtalosta lukiessa, teksti ei pysäyttänyt tai koskettanut, niin kuitenkin pidin tavasta, jolla Ala-Harja kirjoittaa. Teksti kulkee raskaissakin aiheissa sujuvasti. Että jos voi sanoa, että kirja on tehty luettavaksi, niin tämä on. Jotenkin tunnistin tästä kirjasta jotain samaa, nimenomaan kerronnassa, kuin paljon enemmän muuten pitämässäni Tom Tom Tomissa. Kannattaisi siis lukea enemmänkin Ala-Harjaa, vaikken tämän kirjan teemoista ja rakenteesta oikein syttynyt.
Ai niin. Tämä oli kohukirja. Kohu syntyi lähipiirin asioiden kokemusten hyödyntämisestä fiktiossa. Ajattelin joskus, että toivottavasti tämä kohu ei vaikuta kirjan arviointiin, esimerkiksi vaikka palkintoehdokkuuksiin. Nyt olen sitä mieltä, ettei sitä ole relevanttia pohtia. Kirja ei ole tarpeeksi hyvä palkittavaksi. Ja tästä asiasta taidan olla esimerkiksi HS:n Antti Majanderin kanssa eri mieltä.
21. lokakuuta 2012
Laitila Kälvemark: Kadonnut ranta
Tiina Laitila Kälvemark
Kadonnut ranta (WSOY, 2012)
Tästä kokoelmasta on aivan pakko nostaa esille yksi novelli. Se, jonka jälkeen - ja oikeastaan jo lukiessa - tajusi, että se alkoi hipoa täydellistä. Sen nimi on Jänis, pituutta parikymmentä sivua. Se oli oivan novellimainen, kerronnaltaan hyvin koossa pysyvä, riittävän arvoituksellinen, oli luontoa, oli ihmissuhteita. Melkein tekisi mieli suositella, että se luettaisiin tästä kokoelmasta ensimmäisenä. Ettei vahingossa jäisi lukematta. (Enkä täten ihmettele lainkaan sitä, että Jänis on palkittu v. 2011 Ruotsin suurimmassa novellikilpailussa, kuten kustantajan kirjaesittely kertoo.)
Koko kirjassakin Laitila Kälvemark on onnistunut vangitsemaan novelleihinsa koskettavia ihmisiä ja tapahtumia. Aitoja, eläviä, vaikkakin jotain ehkä elämästään kadottaneita. Tapahtumista kerrotaan vain hieman liikaa aina saman kaavan mukaan. Niinpä teoksen loppupuolella lukija alkaa jo arvailla, mitä tässäkin novellissa ehkä tapahtuu. Pieni soraääni sisältäni nousee siis siitä, että monet novellit ovat turhan samankaltaisia.
Tämä oli hyvä esikoisteos, joten jään toivomaan jatkoa kirjoittajan kirjailijauralle. Mutta en oikein osaa selittää, miksi tästä edes pidin. Jos joku kirjan lukenut osaa auttaa, niin saa yrittää avata asiaa minullekin.
18. lokakuuta 2012
Mäkelä: Ihmisen olosijat
Matti Mäkelä
Ihmisen olosijat (WSOY, 2011)
Lisäksi tuli kuviteltua, että Matti Mäkelä kirjoittaisi oikeasti siitä, missä asennoissa ihminen elämänsä viettää. Jotain sen kaltaista luvataan sekä etu- että takakannessa. Mutta ei, olisi pitänyt ottaa tämä varoitus vakavasti: "teos, jossa pitkät ja lyhyet, punnitut ja äkäiset tekstit on heitetty koriin vapaassa järjestyksessä". Se nimittäin kuvaa teosta, jossa ei tunnu olevan päätä, punaista lankaa eikä häntää, mutta paikoin sentään pilkistää Mäkelän taito kuvata ihmisen elämää nautittavalla tavalla.
Aloitan pahimmasta. Tämä ihmisen olosijoja ja asentoja näennäisesti käsittelevä kirja sisältää yhden julkaisemattoman mielipidekirjoituksen toimittajien sidonnaisuuksista jälkisanoineen. Se on vieläpä yksi kirjan pisimmistä teksteistä. Ei näin. Sitä ennen on 12 rivin mittainen teksti maaseudun tulevaisuudesta, jonka sisällöstä en kerro sen enempää, sillä siinä ei ole juurikaan kertomista.
Kirjasta jää hyvä muistijälki lopulta vain aivan muutamasta tekstistä. Jää mieleen kuvailu siitä, kuin kannonnokassa istutaan suunnittelemassa, jää mieleen jokin ajatus pyörän päällä istumisesta. Mutta näissäkin jää silti se tunne, että Markku Envall kirjoittaisi saman paremmin.
Joku varmaan haluaisi kieltää mäkelämäisiltä miehiltä kirjojen kirjoittamisen. Mäkelä kirjoittaa vääristä asioista (kuten seksistä väärällä tavalla), ja on myös väärässä. Minua jää häiritsemään se, ettei hän saa kirjoitettua väärässäoloaan edes niin, että tulisin pohtineeksi, josko hän sittenkin olisi oikeassa. Sellaista kirjaa olisi ollut mukavampi lukea.
15. lokakuuta 2012
Mainoksia (ääni)kirjoihin
Britit ovat Klaava.fi -sivuston mukaan valmiita hyväksymään mainokset kirjoihin. Äänikirjoissa mainokset olisivat kaikista tehokkaimpia, ts. vaikeimmin ohitettavia. Ehkä näemme tai kuulemme joskus vielä jotain tällaista.
***
Astuin ulos ja aurinko häikäisi silmiä. Edulliset silmälasit tulevat nyt Nisseniltä. Osta moniteholasit, saat aurinkolasit voimakkuuksilla kaupan päälle. Seisoin hetken pihalla ja katselin kirkon jyrkkää kattoa, olisikohan ollut sekin Hämeen kattourakoinnin tekemä, vieressä kohoavaa kellotapulia. Ajattelin ilmaan kohoavaa sateenvarjoa, sen keveää lentoa, jos vain seuraisin sitä tarpeeksi pitkään, en päästäisi irti.
Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan - hidasta sinä vanhenemista Vinkkilän luomutuotteilla, nyt kaikki hivenaineet miinus kaksikymmentä prosenttia verkkokaupastamme - ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi haituvaa lentää ilmaan, hän uskoo että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä.
Osta sinäkin uutta Pirkka-marjamysliä aamiaispöytääsi. Sillä päivä alkaa virkeästi kuin tämä romaani. Juuri tuona aamuna hän jäi istumaan aamiaispöytään hieman pidemmäksi aikaa kuin yleensä. Sanomalehdessä oli Stig Degermanin runo. Hän tunsi sen hyvin. Suomalainen.com - siellä hyvät runokirjat on. Luultavasti Siri oli lukenut sen hänelle.
***
Mainokset ovat silmissämme jatkuvasti. Emme voi välttyä mainostajien tuottamilta aistiärsykkeiltä juuri missään. Ei etenkään kaupungeissa. Kirja on vielä nykyisin myös pakomatka mainosvapaaseen maailmaan. Toivottavasti se säilyy sellaisena. Minä en halua mainoksia kirjoihin, vaikka siedänkin ne sanomalehdessä.
(Lainaukset kirjoista tässä järjestyksessä: Haahtelan Katoamispiste, Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, Åsbackan Urkujenrakentaja)
***
Astuin ulos ja aurinko häikäisi silmiä. Edulliset silmälasit tulevat nyt Nisseniltä. Osta moniteholasit, saat aurinkolasit voimakkuuksilla kaupan päälle. Seisoin hetken pihalla ja katselin kirkon jyrkkää kattoa, olisikohan ollut sekin Hämeen kattourakoinnin tekemä, vieressä kohoavaa kellotapulia. Ajattelin ilmaan kohoavaa sateenvarjoa, sen keveää lentoa, jos vain seuraisin sitä tarpeeksi pitkään, en päästäisi irti.
Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan - hidasta sinä vanhenemista Vinkkilän luomutuotteilla, nyt kaikki hivenaineet miinus kaksikymmentä prosenttia verkkokaupastamme - ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi haituvaa lentää ilmaan, hän uskoo että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä.
Osta sinäkin uutta Pirkka-marjamysliä aamiaispöytääsi. Sillä päivä alkaa virkeästi kuin tämä romaani. Juuri tuona aamuna hän jäi istumaan aamiaispöytään hieman pidemmäksi aikaa kuin yleensä. Sanomalehdessä oli Stig Degermanin runo. Hän tunsi sen hyvin. Suomalainen.com - siellä hyvät runokirjat on. Luultavasti Siri oli lukenut sen hänelle.
***
Mainokset ovat silmissämme jatkuvasti. Emme voi välttyä mainostajien tuottamilta aistiärsykkeiltä juuri missään. Ei etenkään kaupungeissa. Kirja on vielä nykyisin myös pakomatka mainosvapaaseen maailmaan. Toivottavasti se säilyy sellaisena. Minä en halua mainoksia kirjoihin, vaikka siedänkin ne sanomalehdessä.
(Lainaukset kirjoista tässä järjestyksessä: Haahtelan Katoamispiste, Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri, Åsbackan Urkujenrakentaja)
7. lokakuuta 2012
Gallego: Valkoista mustalla
"Minä kasvoin, luin kasan erilaisia kirjoja, ja pidän itseäni hyvin viisaana. Kiitos opettajille, jotka opettivat minut lukemaan. Kiitos neuvostovallalle, joka kasvatti minut. Kiitos viisaille amerikkalaisille, jotka keksivät tietokoneen. Kiitos, että voin kirjoittaa tämän tekstin vasemman käteni etusormella."
Ruben Gallego
Valkoista mustalla (Sammakko, 2003/2006)
Ruben Gallego syntyi Venäjällä. Hän joutui eroon perheestään jo aivan pienenä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa useissa eri lastenkodeissa Venäjällä. Ruben ei kyennyt kävelemään eikä hänen kätensäkään - kuten alun lainauksesta käy ilmi - olleet täysin toimintakykyiset. Gallego kertoo kirjassaan elämästään lastenkodeissa, joissa olosuhteet olivat alkeelliset eikä Rubenin kaltaisilla vaikeavammaisilla ollut erityistä arvoa. Gallego pelkäsi kymmenvuotiaasta lähtien sitä, että joutuu oppivelvollisuusajan jälkeen 15-vuotiaana vanhainkotiin, jossa "ei elä talven yli".
Takaliepeessä on perinteiseen tapaan lainauksia kirja-arvioista. Niistä löytyy mm. lause: "Tämä kirja muuttaa lukijan maailmankuvan." Paljon sanottu, mutta ymmärrän, miksi joku on niin kirjoittanut. Kirjan kertomuksista (kirjahan koostuu pääosin lyhyistä, muutaman sivun mittaisista muisteloista) mieleeni jäi sellainen, jossa lastenkodin jalattomat ja/tai kädettömät pojat ihmettelivät, miksi terve ihminen oli lopettanut erään tappelun siinä vaiheessa, kun hänen polvensa oli lähtenyt sijoiltaan. "He eivät millään voineet ymmärtää, miksei poika ollut tapellut jalka murtuneena." Kun ei ole mitään menetettävää, kaiken näkee mahdollisuuksina. Kun on paljon menetettävää, pienikin menetys voi saada kadottamaan mahdollisuudet näkyvistä.
Minun maailmankuvaani kirja ei muuttanut. Siitä huolimatta se on vaikuttava kuvaus siitä, mitä ihmiset voivat tehdä ihmisille. Gallego ei saarnaa, ei tuomitse ketään. Hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut. Lukija saa itse tehdä johtopäätökset.
Tämä kirja on tarinakirja. Sen ydin on siinä koskettavassa kertomuksessa, jonka Gallego kertoo omasta elämästään. En sanoisi, että kirja olisi tyyliltään hienosti kirjoitettu tai että siinä olisi mielenkiintoinen tai vetävä rakenne. Kun juuri ennen tätä olen lukenut kirjan, joka oli rakenteeltaan ja sujuvuudeltaan hieno (Timonen: Aika mennyt palaa) ja kirjan, jonka tyyli oli omintakeinen ja samalla lähes ainoa syy lukea kirja (Riikonen: Nelisiipinen lokki), jään miettimään, olisiko se jo täydellinen kirja, jossa nämä kolme asiaa olisi yhdistettynä samassa romaanissa.
Ruben Gallego
Valkoista mustalla (Sammakko, 2003/2006)
Ruben Gallego syntyi Venäjällä. Hän joutui eroon perheestään jo aivan pienenä ja vietti lapsuutensa ja nuoruutensa useissa eri lastenkodeissa Venäjällä. Ruben ei kyennyt kävelemään eikä hänen kätensäkään - kuten alun lainauksesta käy ilmi - olleet täysin toimintakykyiset. Gallego kertoo kirjassaan elämästään lastenkodeissa, joissa olosuhteet olivat alkeelliset eikä Rubenin kaltaisilla vaikeavammaisilla ollut erityistä arvoa. Gallego pelkäsi kymmenvuotiaasta lähtien sitä, että joutuu oppivelvollisuusajan jälkeen 15-vuotiaana vanhainkotiin, jossa "ei elä talven yli".
Takaliepeessä on perinteiseen tapaan lainauksia kirja-arvioista. Niistä löytyy mm. lause: "Tämä kirja muuttaa lukijan maailmankuvan." Paljon sanottu, mutta ymmärrän, miksi joku on niin kirjoittanut. Kirjan kertomuksista (kirjahan koostuu pääosin lyhyistä, muutaman sivun mittaisista muisteloista) mieleeni jäi sellainen, jossa lastenkodin jalattomat ja/tai kädettömät pojat ihmettelivät, miksi terve ihminen oli lopettanut erään tappelun siinä vaiheessa, kun hänen polvensa oli lähtenyt sijoiltaan. "He eivät millään voineet ymmärtää, miksei poika ollut tapellut jalka murtuneena." Kun ei ole mitään menetettävää, kaiken näkee mahdollisuuksina. Kun on paljon menetettävää, pienikin menetys voi saada kadottamaan mahdollisuudet näkyvistä.
Minun maailmankuvaani kirja ei muuttanut. Siitä huolimatta se on vaikuttava kuvaus siitä, mitä ihmiset voivat tehdä ihmisille. Gallego ei saarnaa, ei tuomitse ketään. Hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut. Lukija saa itse tehdä johtopäätökset.
Tämä kirja on tarinakirja. Sen ydin on siinä koskettavassa kertomuksessa, jonka Gallego kertoo omasta elämästään. En sanoisi, että kirja olisi tyyliltään hienosti kirjoitettu tai että siinä olisi mielenkiintoinen tai vetävä rakenne. Kun juuri ennen tätä olen lukenut kirjan, joka oli rakenteeltaan ja sujuvuudeltaan hieno (Timonen: Aika mennyt palaa) ja kirjan, jonka tyyli oli omintakeinen ja samalla lähes ainoa syy lukea kirja (Riikonen: Nelisiipinen lokki), jään miettimään, olisiko se jo täydellinen kirja, jossa nämä kolme asiaa olisi yhdistettynä samassa romaanissa.
6. lokakuuta 2012
Riikonen: Nelisiipinen lokki
Sain eilen illalla luettua loppuun kirjan, jonka kirjoittaja on kirjoittaessaan ollut todennäköisesti nuorempi kuin kukaan muu kirjailija, jonka tuotantoa olisin tänä vuonna lukenut. Tämän yksityiskohdan toki tajusin vasta luettuani, päästyäni takakanteen saakka, jossa tekijän syntymävuosi mainittiin. Siihen asti jonkinlaisen muistikuvan ja kirjan tyylin vuoksi olin jo ajatellut, että kirjoittaja on nuori.
Matias Riikonen
Nelisiipinen lokki (Gummerus, 2012)
En ole oikein varma, miksi kirjan nimi on Nelisiipinen lokki. Tällä kirjalla, joka oli kuin kirkuva ja lentävä lokki, joka päästelee jätöksiään mihin vain, oli siipiä paljon enemmän. Niin paljon, että aluksi, kun niistä yritti pysyä laskuissa, se ei onnistunut. Loppupuolella tällaisesta seikasta ei enää välittänyt. Luki vain.
Nelisiipinen lokki alkaa koulusta. Ja alkaa niin tehokkailla kuvauksilla, että niiden kautta sai peruskouluaikojensa - joista alkaa olla jo aikaa - koulun ruokalan tuoksun muistiinsa. Siis nimenomaan sinä päivänä, kun ruokana oli kanaviillokkia. Mutta koulu ei kuitenkaan ole kuin kulissi. Ihmisistä tässä kirjoitetaan.
Ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa. Itseensä yrittävät saada, tai omaan ruumiiseensa, mutta eivät onnistu siinäkään. Riikonen kirjoittaa ruumiillisista ihmisitä. Nämä olennot eivät siis ole mitään sivistystään esitteleviä, henkistä hyvinvointia tavoittelevia valkokaulustyöläisiä, vaan ihmisiä, joilla on tarve tuntea toinen lähellään, saada purettua tyttökalenterin aiheuttamat paineet ja joiden on putsattava wc-istuin ennen pyhää toimitusta.
Riikosen romaani on outolintu. En tiedä, mihin lokeroon se asettuu tai on asettumatta. Sivun mittaiset "virkkeet" toivat välillä mieleeni Esko Raennon kirjat, jokin tekstin tyylissä toi muutaman kerran mieleeni Janne Kortteisen viime vuonna ilmestyneen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -teoksen. (Jota tosin en ole lukenut, mutta josta olen kuullut ja lukenut, joten viittaukseen voinee suhtautua varauksin.) Tämän romaanin perusteella voisi luulla, että Riikonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat aloittaneet kolmella runokokoelmalla, mutta ei kai niitä runokokoelmia tuossa iässä ole vielä ehtinyt tehdä. Ehkä näemme niitä myöhemmin.
Tähän loppuun yritin laittaa näytteen kirjasta luettuna. En osannut. Tarkoitus ei ollut antaa näytettä kirjasta, vaan siitä rytmistä, jolla pääni alkoi lähes väkisin lukea Riikosen tekstiä. Tämä "päänsisäinen" lukutahti oli konemainen, ehkä hieman rap-henkinen. En lukenut kirjaa kuin tavallista romaania, vaan kuin hieman outoa sanataidetta. Ehkä se sitä olikin.
Matias Riikonen
Nelisiipinen lokki (Gummerus, 2012)
En ole oikein varma, miksi kirjan nimi on Nelisiipinen lokki. Tällä kirjalla, joka oli kuin kirkuva ja lentävä lokki, joka päästelee jätöksiään mihin vain, oli siipiä paljon enemmän. Niin paljon, että aluksi, kun niistä yritti pysyä laskuissa, se ei onnistunut. Loppupuolella tällaisesta seikasta ei enää välittänyt. Luki vain.
Nelisiipinen lokki alkaa koulusta. Ja alkaa niin tehokkailla kuvauksilla, että niiden kautta sai peruskouluaikojensa - joista alkaa olla jo aikaa - koulun ruokalan tuoksun muistiinsa. Siis nimenomaan sinä päivänä, kun ruokana oli kanaviillokkia. Mutta koulu ei kuitenkaan ole kuin kulissi. Ihmisistä tässä kirjoitetaan.
Ihmiset eivät saa yhteyttä toisiinsa. Itseensä yrittävät saada, tai omaan ruumiiseensa, mutta eivät onnistu siinäkään. Riikonen kirjoittaa ruumiillisista ihmisitä. Nämä olennot eivät siis ole mitään sivistystään esitteleviä, henkistä hyvinvointia tavoittelevia valkokaulustyöläisiä, vaan ihmisiä, joilla on tarve tuntea toinen lähellään, saada purettua tyttökalenterin aiheuttamat paineet ja joiden on putsattava wc-istuin ennen pyhää toimitusta.
Riikosen romaani on outolintu. En tiedä, mihin lokeroon se asettuu tai on asettumatta. Sivun mittaiset "virkkeet" toivat välillä mieleeni Esko Raennon kirjat, jokin tekstin tyylissä toi muutaman kerran mieleeni Janne Kortteisen viime vuonna ilmestyneen Paljain jaloin palavassa viinimarjapensaassa -teoksen. (Jota tosin en ole lukenut, mutta josta olen kuullut ja lukenut, joten viittaukseen voinee suhtautua varauksin.) Tämän romaanin perusteella voisi luulla, että Riikonen kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka ovat aloittaneet kolmella runokokoelmalla, mutta ei kai niitä runokokoelmia tuossa iässä ole vielä ehtinyt tehdä. Ehkä näemme niitä myöhemmin.
Tähän loppuun yritin laittaa näytteen kirjasta luettuna. En osannut. Tarkoitus ei ollut antaa näytettä kirjasta, vaan siitä rytmistä, jolla pääni alkoi lähes väkisin lukea Riikosen tekstiä. Tämä "päänsisäinen" lukutahti oli konemainen, ehkä hieman rap-henkinen. En lukenut kirjaa kuin tavallista romaania, vaan kuin hieman outoa sanataidetta. Ehkä se sitä olikin.
3. lokakuuta 2012
Timonen: Aika mennyt palaa
Karoliina Timonen
Aika mennyt palaa (Tammi, 2012)
On nainen, joka muuttaa perheensä kanssa Euroopasta Atlantin taakse miehen työn vuoksi. Ja on toinen nainen, joka on tullut aiemmin saman meren yli. Näiden kahden naisen tarinaa seurataan kahdessa eri aikatasossa, omina lukuinaan. Molemmat naiset kamppailevat äitiytensä ja naiseutensa kanssa. Naisia yhdistää se, jälkeen elävä näkee unia siitä, joka on elänyt ennen. Aika odotetusti - tai siis näin kirjoitan nyt, mutta en muista, odotinko sitä oikeasti - teema kehittyy jälleensyntymän ajatukseen. (Kirjan lukemisesta on yleisestä bloggaustavastani poiketen vierähtänyt jo pari viikkoa.)
Miesnäkökulma. Tästä on kirjoitettava. Kirjasta puuttuu se kokonaan. Kirjan kaikki keskeiset henkilöt ovat naisia. Toki aviomiehiäkin on, mutta he eivät ole keskeisiä henkilöitä. Naiset kertovat kirjassa senkin, mitä mies on. Varsinaisesti tämä ei ole mikään ongelma, mutta on osaltaan vaikuttamassa siihen lukiessa syntyvään tunnelmaan, että ei tätä kirjaa kyllä kovin moni mies taida lukea. Tai ainakaan kirjasta pitää. Minun paheeni on se, että naisten kirjoittamat kirjat ovat lukemistossani vähemmistössä, mutta Aika mennyt palaa oli jotenkin erityisesti nii-in naisen kirjoittama.
Timosen teksti on hyvää. Joskus minulle tulee esikoiskirjailijoiden ensimmäisiä teoksia vähän sellainen tunne, että kyseessä ei ole ihan valmis kirja. Nyt sitä ei tule. Vaikutelma saattaa tulla siitäkin, että aihevalinnassa on tiettyä rohkeutta. Mutta pääasiassa se syntyy siitä, että kirja vain nyt on kirjoitettu niin, että sitä on helppo lukea. Se vei mukanaan, vaikka en kirjan kaikista teemoista innostunutkaan.
Moitimme tunkkaisen keskiluokkaista ilmapiiriä. Kiitämme mielenkiintoista teemaa sekä hyvää luettavuutta.
19. syyskuuta 2012
Lukemistreffit? Yksin yhdessä lukeminen?
Juuri parhaillaan
Helsingin Seurasaaressa on käynnissä kirjoittajatreffit runoyhdistys Nihil Interitin järjestämänä. Julkisia kirjoittajatreffejä oli myös Helsingin Juhlaviikkojen aikaan, jolloin osallistuin itsekin yhteen kokoontumiseen. Kirjoittajatreffit perustuvat Natalie Goldbergin ideaan. Niissä ajatuksena ei ole muodostaa mitään yhteisöä, vaan ainoastaan kokoontua samaan paikkaan kirjoittamaan. Siis kirjoittaa yksin yhdessä.
Voisiko tällainen toimia lukemisessakin? Yleensä ihmiset haluavat lukea yksin. Todelliset lukutoukat myös lukevat kirjoja mitä omituisimmissa paikoissa, kuten vastikään Koko lailla kirjallisesti -blogissa käydystä keskustelusta on todettavissa. Onko jollekin ongelma se, ettei kaunokirjallisuutta tule luettua yksin, mutta yhdessä sama voisi onnistua? Minun mieleeni yksin yhdessä lukijoista tulevat vain kirjastojen lukusalien pääsykokeisiin pänttääjät.
Minä en tiedä, vaikka aihetta jopa googlailin, että kukaan järjestäisi tällaisia yksin yhdessä lukemisen tilaisuuksia, joita voisi vaikka lukemistreffeiksi kutsua. Tällaista toimintaa periaatteessa voisivat järjestää kirjastot. Tätä voisi harrastaa kahviloissa. Tätä voisi harrastaa kesäisin puistoissa.
Lukupiirejä on olemassa. Mutta niissähän ei lueta, vaan keskustellaan siitä, mitä on luettu. Niissä vielä yleensä on tapana, että osallistujat ovat lukeneet saman kirjan. Lukemistreffeillä jokainen voisi lukea juuri sitä mitä haluaa.
Luuletko, että voisit osallistua lukemistreffeille? Oletko jo osallistunut, vai luetko muuten vain yhdessä muiden kanssa? Onko idea aivan älytön? Miksi kukaan haluaisi lukea toisten kanssa? Mikä olisi hyvä paikka lukemistreffeille? Pitäisikö kuitenkin treffien jälkeen juoda yhdessä kuppi kahvia ja puhua jotain? Mitä muita ajatuksia aiheesta nousee mieleen?
6. syyskuuta 2012
Blogi(n kesä)tauko päättyy!
Blogi on ollut aika hiljainen viimeiset neljä kuukautta.
Mutta vajaa neljä kuukautta vuodesta on jäljellä. Vielä on aikaa jäljellä, aikaa lukea, nauttia, viisastua. Ja saavuttaa omat lukutavoitteensa tälle vuodelle, paitsi se yksi, jonka täydellinen toteutuminen on jo mahdotonta.
Tämän varttivuoden puolivälissä on odotettavissa Helsingin Kirjamessut, kirjaihmisen puolipakollinen pyhiinvaelluskohde. Messuohjelma ilmestyy tämän kuun lopulla. Messukirjeessä se luvattiin paljastaa 25.9. Messulauantaille on ikävästi osumassa muutakin ohjelmaa, mutta kai sen saa siivottua pois alta. Lauantaina esimerkiksi taidetaan julkistaa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat, joukossa ehkä Kirjavan Kammarin Karoliinan teos, joka on jo lukulistallani.
Tätä postausta ennen laitoin jo yhden kirjapostauksen. Kalle Haatasen (ei ole lyriikkaa eikä proosaa!) kirja oli todella hieno.
Mitä on tiedossa sitten syksyn aikana tässä blogissa? Ainakin esikoisteoksia tältä vuodelta, muutama Oksanen, jotain eurooppalaista... mitä nyt sattuu lukuun tulemaan. Laura Honkasalon kirjasta ainakin pitäisi kirjoittaa. Petri Tammisen kirjasta. Turkka Hautalasta. Se hyvä puoli tässä tauossa on ollut, että on useita kirjoja, jotka on jo lukenut, mutta joista ei ole vielä kirjoittanut.
Näillä sanoilla palaan lomalta takaisin tähän hienoon blogimaailmaan.
P.S. Amman lukuhetkessä äänestettävänä olevat Copycat-kirjankannet ovat aivan uskomattoman hienoja!
Mutta vajaa neljä kuukautta vuodesta on jäljellä. Vielä on aikaa jäljellä, aikaa lukea, nauttia, viisastua. Ja saavuttaa omat lukutavoitteensa tälle vuodelle, paitsi se yksi, jonka täydellinen toteutuminen on jo mahdotonta.
Tämän varttivuoden puolivälissä on odotettavissa Helsingin Kirjamessut, kirjaihmisen puolipakollinen pyhiinvaelluskohde. Messuohjelma ilmestyy tämän kuun lopulla. Messukirjeessä se luvattiin paljastaa 25.9. Messulauantaille on ikävästi osumassa muutakin ohjelmaa, mutta kai sen saa siivottua pois alta. Lauantaina esimerkiksi taidetaan julkistaa HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat, joukossa ehkä Kirjavan Kammarin Karoliinan teos, joka on jo lukulistallani.
Tätä postausta ennen laitoin jo yhden kirjapostauksen. Kalle Haatasen (ei ole lyriikkaa eikä proosaa!) kirja oli todella hieno.
Mitä on tiedossa sitten syksyn aikana tässä blogissa? Ainakin esikoisteoksia tältä vuodelta, muutama Oksanen, jotain eurooppalaista... mitä nyt sattuu lukuun tulemaan. Laura Honkasalon kirjasta ainakin pitäisi kirjoittaa. Petri Tammisen kirjasta. Turkka Hautalasta. Se hyvä puoli tässä tauossa on ollut, että on useita kirjoja, jotka on jo lukenut, mutta joista ei ole vielä kirjoittanut.
Näillä sanoilla palaan lomalta takaisin tähän hienoon blogimaailmaan.
P.S. Amman lukuhetkessä äänestettävänä olevat Copycat-kirjankannet ovat aivan uskomattoman hienoja!
Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa
Blogin pitkän kesätauon aikana on tullut lueskeltua ehkä enemmän muuta kuin kaunokirjallisuutta. Yksi lukuvuoden ehdottomista helmistä löytyi sattumalta veljen vinkattua kirjoittajan radio-ohjelmasta.
Kalle Haatanen
Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä (Atena, 2008)
Nihilismi. "- - sanalla viitataan arkisesti yleensä ihmisiin, jotka eivät usko mihinkään - ihmisiin, joiden maailmankuva on aatteeton, ideaaliton ja karu." Tällaisesta aiheesta VTT Haatanen kirjoittaa siteeraten Nietzscheä ja muita ajattelijoita, kertoen BB-talon elämästä, miettien mitä oikein tarkoittaa maailman meno.
Voisi luulla, että kirjasta, jota välillä on hankala lukea sen takia, ettei tunnu ymmärtävän kaikkea, ei pitäisi. Toisin kävi. Haatasen filosofointi ei liiku niin korkealla, etteikö siitä saisi kuitenkin kiinni. Joku voisi kutsua tätä tieteen popularisoinniksi, mutta minusta tämä ei ole sitäkään. Oikeastaan Haatasen "kirjoitukset" ovat useimmiten varsin hyviä esseitä.
Tätä ennen olen lueskellut Tommi Melenderin ja Timo Hännikäisen kirjaa Liberalismin petos. He kirjoittavat kirjansa esipuheessa, että sen tarkoitus ei ole herättää keskustelua, sillä sitä on jo tarpeeksi, vaan ajatuksia. Haatasen kirja tekee sen, mitä Melender ja Hännikäinen tavoittelevat: se herättää ajatuksia. Keskustelua se taas ei herätä, tai ainakaan minussa tarvetta keskustella. Riittää, että olen itse saanut jotain. Ja lisäksi: tuntuu, etten osaisi tuon kirjan pohjalta keskustella. Sivistyin, mutten sisäistänyt niin hyvin, että osaisin antautua kovin syvälliseen keskusteluun tästä teoksesta. Kirja oli kuin pitkä runo: lukemisesta nauttii, vaikkei täysin ymmärräkään.
Kirjan takaliepeessä on otteita Haatasen edellisen kirjan, Pitkäveteisyyden filosofian, kritiikeistä. Juha Seppälän Aamulehteen kirjoittamat sanat siitä sopivat oivallisesti tähänkin kirjaan: "Haatanen kirjoittaa hyvin, nokkelasti ja parhaimmillaan riemastuttavan hauskasti, mutta painavalla substanssilla." Tuohon ei ole mitään lisättävää.
Kalle Haatanen
Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä (Atena, 2008)
Nihilismi. "- - sanalla viitataan arkisesti yleensä ihmisiin, jotka eivät usko mihinkään - ihmisiin, joiden maailmankuva on aatteeton, ideaaliton ja karu." Tällaisesta aiheesta VTT Haatanen kirjoittaa siteeraten Nietzscheä ja muita ajattelijoita, kertoen BB-talon elämästä, miettien mitä oikein tarkoittaa maailman meno.
Voisi luulla, että kirjasta, jota välillä on hankala lukea sen takia, ettei tunnu ymmärtävän kaikkea, ei pitäisi. Toisin kävi. Haatasen filosofointi ei liiku niin korkealla, etteikö siitä saisi kuitenkin kiinni. Joku voisi kutsua tätä tieteen popularisoinniksi, mutta minusta tämä ei ole sitäkään. Oikeastaan Haatasen "kirjoitukset" ovat useimmiten varsin hyviä esseitä.
Tätä ennen olen lueskellut Tommi Melenderin ja Timo Hännikäisen kirjaa Liberalismin petos. He kirjoittavat kirjansa esipuheessa, että sen tarkoitus ei ole herättää keskustelua, sillä sitä on jo tarpeeksi, vaan ajatuksia. Haatasen kirja tekee sen, mitä Melender ja Hännikäinen tavoittelevat: se herättää ajatuksia. Keskustelua se taas ei herätä, tai ainakaan minussa tarvetta keskustella. Riittää, että olen itse saanut jotain. Ja lisäksi: tuntuu, etten osaisi tuon kirjan pohjalta keskustella. Sivistyin, mutten sisäistänyt niin hyvin, että osaisin antautua kovin syvälliseen keskusteluun tästä teoksesta. Kirja oli kuin pitkä runo: lukemisesta nauttii, vaikkei täysin ymmärräkään.
Kirjan takaliepeessä on otteita Haatasen edellisen kirjan, Pitkäveteisyyden filosofian, kritiikeistä. Juha Seppälän Aamulehteen kirjoittamat sanat siitä sopivat oivallisesti tähänkin kirjaan: "Haatanen kirjoittaa hyvin, nokkelasti ja parhaimmillaan riemastuttavan hauskasti, mutta painavalla substanssilla." Tuohon ei ole mitään lisättävää.
27. kesäkuuta 2012
de Moor: Kreutzersonaatti
Video Janacekin Jousikvartetista nro 1 eli "Kreutzersonaanista" liittyy olennaisesti kirjaan, jonka luin. Ei ole sattumaa, että kirjalla on tuon kappaleen nimi. Eikä ole sattumaa sekään, että Leo Tolstoilta löytyy samanniminen novelli. Lyhyesti ilmaistuna: tuon kappaleen aikana sokea musiikkikriitikko rakastuu lopullisesti naiseen, joka soittaa kvartetissa.
Margriet de Moor oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Kirjastossa vain huomasin hänen nimensä ja tartuin kirjaan (ks. selitys viimeisestä kappaleesta). Wikipedia tietää kertoa, että hän on itsekin ollut klassisen musiikin ammattilainen, mikä kyllä jotenkin selittää teoksen teemaa.
De Moor on kirjoittanut kauniin pienoisromaanin, jossa kertojana on mies, joka saattaa yhteen nämä kaksi ihmistä, sokean kriitikon ja naissoittajan. Kerronta tapahtuu mielenkiintoisesti tämän itse tarinan kannalta lähes ulkopuolisen henkilön näkökulmasta. Vieläpä niin, että muistelut lähtevät usein liikkeelle satunnaisista tuon musiikkikriitikon kohtaamisista lentokentillä.
Lyhyesti sanottuna kirja on rakkaustarina, mutta myös kertomus erosta. Samalla se on avartava johdatus sokean ihmisen maailmaan. Sillä musiikin lisäksi de Moor tuntuu osaavan kuvata sitä, miltä maailma, toiset ihmiset ja heidän kanssaan keskusteleminen tuntuu sokeasta. Todennäköisesti ilman tätä ulottuvuutta kirja ei olisi saanut minua juurikaan lumottua, koska en ole mikään klassisen musiikin asiantuntija (ja kirja jotenkin jättää tunnun, että tuon sävellyksen ymmärtäminen jollain tietyllä tavalla voisi auttaa kirjan ymmärtämisessä) enkä ole lukenut tämän teoksen jonkinlaista esikuvaa, Tolstoin novellia. Silti pidin kirjasta, joka mitaltaaan oli kuin pienoisromaani, mutta sisällöltään suurempi.
Tämä oli ensimmäinen alankomaalaisen kirjailijan teos, jonka tänä vuonna luin kokonaan, joten lisään loppuun vielä katsauksen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen tilanteeseen kartan muodossa. Mitä tummempi väri, sitä enemmän luettuja kirjoja ko. maasta. Balkania ja Baltiaa lukuunottamatta tilanne on jo aika hyvä.
26. kesäkuuta 2012
Lipson: Kosmonautti
Joskus sitä lukee kirjan ymmärtämättä siitä oikein mitään. Katri Lipsonin Kosmonautin kanssa kävi vähän näin. Lukee, ihmettelee, lukee ja ei vain saa otetta.
Katri Lipson
Kosmonautti (Tammi, 2008)
Lipsonin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Eli jotkut muut ovat ehkä saaneet sen sanomasta paremmin kiinni. Finlandia-ehdokkaaksikin kirja pääsi. Minä lähinnä lukemisen jälkeen mietin, miksi Suomessa palkitaan kirjoja, jotka jollain tavalla henkivät neuvostoliittonostalgiaa.
Täytyy siis tehdä niin, että yrittää muiden kirjablogistien tekstien kautta päästä kirjaan sisälle. Ina on lukenut kirjan jo ilmestymisvuonna. "Kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi." Siistiä, en ole ainoa, joka ei päässyt kiinni. "Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös." Tähän Inan arvioon on helppo yhtyä. Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa.
"Kosmonautti on ennen kaikkea romaani toiveiden murskaantumisesta, elämän toivottomuudesta ja julmuudesta. Se on surullinen ja kaunis samaan aikaan. Jollakin tavalla julma ja hyvä, kamala ja ihana." Näin kirjoittaa kirjasta Valkoinen kirahvi, joka tuntuu ymmärtäneenki ehkä kirjasta jotain. Kirahvin blogitekstin ensimmäinen kommentti kuitenkin osui silmiini: "Oliko raskas lukukokemus? Vai nopealukuinen?" Minä voin vastata: "Todella hidas kirja lukea. Minä luin yleensä vain yhden luvun eli parikymmentä sivua kerrallaan. Ja myös raskas.
Kirja on siis jonkinlainen kirja nuoren miehen unelmista (olla kosmonautti), ihastumisesta musiikinopettajaan, sekä tämän nuoren miehen "ystävän" sotkeutumisesta tähän kaikkeen. Kummallinen sekoitus julmuutta, rakkautta, toiveita ja venäläistä melankoliaa. Ei uponnut minuun lainkaan.
P.S. Kiitos Ina ja Valkonen kirahvi. On se mukava, että on kirjablogeja. Ei tarvitse itse ymmärtää kirjasta mitään. ;)
Katri Lipson
Kosmonautti (Tammi, 2008)
Lipsonin vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon vuonna 2008. Eli jotkut muut ovat ehkä saaneet sen sanomasta paremmin kiinni. Finlandia-ehdokkaaksikin kirja pääsi. Minä lähinnä lukemisen jälkeen mietin, miksi Suomessa palkitaan kirjoja, jotka jollain tavalla henkivät neuvostoliittonostalgiaa.
Täytyy siis tehdä niin, että yrittää muiden kirjablogistien tekstien kautta päästä kirjaan sisälle. Ina on lukenut kirjan jo ilmestymisvuonna. "Kirja on mielestäni enemmän outo kuin loistava, loppujen lopuksi." Siistiä, en ole ainoa, joka ei päässyt kiinni. "Lopputuloksena on romaani, jossa on hienot ja koskettavat hetkensä, mutta myös kummalliset mustat aukot, joihin lukija putoaa eikä oikein jaksaisi kaivautua ylös." Tähän Inan arvioon on helppo yhtyä. Juuri kun luuli pääsevänsä vähän mukaan kirjaan, tuli taas sellainen musta aukko, joka imaisi juuri sen ajatuksen, minkä kirjasta oli ehtinyt muodostaa.
"Kosmonautti on ennen kaikkea romaani toiveiden murskaantumisesta, elämän toivottomuudesta ja julmuudesta. Se on surullinen ja kaunis samaan aikaan. Jollakin tavalla julma ja hyvä, kamala ja ihana." Näin kirjoittaa kirjasta Valkoinen kirahvi, joka tuntuu ymmärtäneenki ehkä kirjasta jotain. Kirahvin blogitekstin ensimmäinen kommentti kuitenkin osui silmiini: "Oliko raskas lukukokemus? Vai nopealukuinen?" Minä voin vastata: "Todella hidas kirja lukea. Minä luin yleensä vain yhden luvun eli parikymmentä sivua kerrallaan. Ja myös raskas.
Kirja on siis jonkinlainen kirja nuoren miehen unelmista (olla kosmonautti), ihastumisesta musiikinopettajaan, sekä tämän nuoren miehen "ystävän" sotkeutumisesta tähän kaikkeen. Kummallinen sekoitus julmuutta, rakkautta, toiveita ja venäläistä melankoliaa. Ei uponnut minuun lainkaan.
P.S. Kiitos Ina ja Valkonen kirahvi. On se mukava, että on kirjablogeja. Ei tarvitse itse ymmärtää kirjasta mitään. ;)
24. kesäkuuta 2012
Saisio: Punainen erokirja
Kuusi kovaa kotimaista -haasteeni lähestyy loppuaan. Takana on viisi kirjaa kuudesta ja ennakkoon mielenkiintoisin on säästetty viimeiseksi. Tavoitteenani oli lukea kuusi naisen kirjoittamaa Finlandia-palkittua romaania. Nyt on luettu viisi: Liksomia, Carlsonia, Sinisaloa, Ranea ja Saisiota. Enää Oksasen Puhdistus jäljellä ja sekin on tarkoitus lukea ennen syksyn seuraavan Oksasen ilmestymistä.
Pirkko Saisio
Punainen erokirja (WSOY, 2003)
Punainen erokirjan voisi kai luokitella määritteellä "jokseenkin elämäkerrallinen". (Hämmentävää muuten lukea peräkkäin kaksi tällaista naisen kirjoittamaa ei-niin-fiktiivistä tunnustuskirjaa, joissa molemmissa päähenkilö seksuaalinen suuntautuminen on keskeisessä osassa, kun ei yleensä tämän tyylisistä kirjoista niin välitä.) Muistelmaksi Saision teosta ei voi oikein sanoa, koska siinä ei tunnuta muistavan kovinkaan hyvin, mitä on tapahtunut. Muisti katoaa konkreettisesti, kun ensimmäinen versio Punaisesta erokirjasta katoaa koneelta (tämäkin selostetaan kirjassa). Kerronta on enemmän muistinvaraista: katkeilevaa ja hieman sekavaakin.
Eletään pääosin 70-lukua. On punaisen poliittista. On Ylioppilasteatteria. On kiellettyä rakkautta. Punaisuuteen ja rakkauteen liittyvät kirjassa ne vaikuttavimmat kohdat. Ne, jotka vielä muistanee vuoden päästäkin. Toinen on tapahtuma, jossa äiti ottaa vastaan (tai jollain tasolla tiedostaa, ei ehkä ota vastaan) lapsensa lesbouden. Toinen taas kokous, jossa käsitellään naisten välisen rakkauden haittapuolia punaisessa teatterissa.
"Ohut kilahdus, kun maailmasta putoaa pohja pois. Teelusikka putoaa kuppiin, muutaman sentin matkan, kilahtaa oudosti. Korvapuusti putoaa pöydälle äidin kädestä: muutaman sentin ilmalento, ja raesokeri särähtää pöydän pintaan." Niin katoaa äidiltä lapsi, jota osaisi rakastaa. Tämä, joka on, on väärä. Sellainen, jolle vastataan vasta kahdeksannella kerralla puhelimeen.
Ja se toinen kohta. Kun "naisidentiteetin puuttuminen" näkyy liikaa roolityössä. Kun tuleekin ongelmaksi se, että seksuaalisuus olisi alistettava ideologian alle. Se ei saa häiritä tärkeintä. "Maailmanhistorian kulkuun vaikuttavan ihmisen on oltava kaikissa suhteissa mahdollisimman esimerkillinen." Sellainen oli sen(kin) ajan maailma.
En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisen trilogian (josta tämä on kolmas osa) aiempia osia. Voi olla, että jäävät lukemattakin, vaikka toisaalta Saision tyyli kirjoittaa tuottaa varsin nopeasti luettavaa tekstiä. Huonompaankin sitä varmasti aikaansa kuluttaa kuin Saision kirjojen lukemiseen. Mutta (vaikka en juurikaan muista, mitä muita suomalaisia romaaneja vuodelta 2003 olen lukenut) tuskin olisin itse tätä teosta valinnut Finlandia-palkinnon saajaksi.
Pirkko Saisio
Punainen erokirja (WSOY, 2003)
Punainen erokirjan voisi kai luokitella määritteellä "jokseenkin elämäkerrallinen". (Hämmentävää muuten lukea peräkkäin kaksi tällaista naisen kirjoittamaa ei-niin-fiktiivistä tunnustuskirjaa, joissa molemmissa päähenkilö seksuaalinen suuntautuminen on keskeisessä osassa, kun ei yleensä tämän tyylisistä kirjoista niin välitä.) Muistelmaksi Saision teosta ei voi oikein sanoa, koska siinä ei tunnuta muistavan kovinkaan hyvin, mitä on tapahtunut. Muisti katoaa konkreettisesti, kun ensimmäinen versio Punaisesta erokirjasta katoaa koneelta (tämäkin selostetaan kirjassa). Kerronta on enemmän muistinvaraista: katkeilevaa ja hieman sekavaakin.
Eletään pääosin 70-lukua. On punaisen poliittista. On Ylioppilasteatteria. On kiellettyä rakkautta. Punaisuuteen ja rakkauteen liittyvät kirjassa ne vaikuttavimmat kohdat. Ne, jotka vielä muistanee vuoden päästäkin. Toinen on tapahtuma, jossa äiti ottaa vastaan (tai jollain tasolla tiedostaa, ei ehkä ota vastaan) lapsensa lesbouden. Toinen taas kokous, jossa käsitellään naisten välisen rakkauden haittapuolia punaisessa teatterissa.
"Ohut kilahdus, kun maailmasta putoaa pohja pois. Teelusikka putoaa kuppiin, muutaman sentin matkan, kilahtaa oudosti. Korvapuusti putoaa pöydälle äidin kädestä: muutaman sentin ilmalento, ja raesokeri särähtää pöydän pintaan." Niin katoaa äidiltä lapsi, jota osaisi rakastaa. Tämä, joka on, on väärä. Sellainen, jolle vastataan vasta kahdeksannella kerralla puhelimeen.
Ja se toinen kohta. Kun "naisidentiteetin puuttuminen" näkyy liikaa roolityössä. Kun tuleekin ongelmaksi se, että seksuaalisuus olisi alistettava ideologian alle. Se ei saa häiritä tärkeintä. "Maailmanhistorian kulkuun vaikuttavan ihmisen on oltava kaikissa suhteissa mahdollisimman esimerkillinen." Sellainen oli sen(kin) ajan maailma.
En ole lukenut Saision omaelämäkerrallisen trilogian (josta tämä on kolmas osa) aiempia osia. Voi olla, että jäävät lukemattakin, vaikka toisaalta Saision tyyli kirjoittaa tuottaa varsin nopeasti luettavaa tekstiä. Huonompaankin sitä varmasti aikaansa kuluttaa kuin Saision kirjojen lukemiseen. Mutta (vaikka en juurikaan muista, mitä muita suomalaisia romaaneja vuodelta 2003 olen lukenut) tuskin olisin itse tätä teosta valinnut Finlandia-palkinnon saajaksi.
23. kesäkuuta 2012
Vilén: Mangopuun alla
Seija Vilén
Mangopuun alla (Avain, 2010)
Vilénin vahvasti omaelämäkerrallinen - tai Hesarin kritiikin sanoin "heikosti fiktiivinen" - romaani kertoo hänen seitsemästätoista vuodestaan Hare Krisna -liikkeessä ja elämästä Suomessa, Intiassa, Tanskassa ja Kanadassa. Mukaan mahtuu sekä muuttoa alaikäisenä temppeliin, intialaisen miehen hieman alistettuna vaimona eläminen, parisuhdeväkivaltaa ja paljon pieniä yksityiskohtia siitä, miten uskonto vaikuttaa konkreettisesti elämään. Siitä huolimatta tämä kirja ei kovin vahvasti ole "uskonnon uhrin" tarina. Tai tarkemmin: se on uhrin tarina, mutta kirjoitettu silti varsin lämpimällä, jopa anteeksiantavalla otteella.
Enemmän kuin tarina elämästä romaani onkin kudos tätä hetkeä, menneisyyttä ja tulevaisuuttakin pieninä palasina sekaisin. Kerronta ei etene aina kronologisesti eikä välttämättä lukijan silmin loogisestikaan. Tätä kirjaa tuntuisi olevan vaikea kuvata käyränä tai viivana, jossa näkyisi käännekohdat tai huippukohdat. Mangopuun alla -kirjan "juoni" kulkee poukkoilevana, rönsyilevänä, väpättävänä viivana. Yksinkertaisten ja hieman moittien: kirjan sinänsä olennaisimmat kohdat, päätös lähteä liikkeestä, irrottautua parisuhteesta tulevat yhtäkkiä vain esiin. Niistä ei varoiteta, niitä ei selitetä. Vähän kuin kirjan loppupuolella yritettäisiin vain saada jotenkin romaani loppumaan. Minä olisin antanut loppupuolen teemoille paljon enemmän tilaa.
Tämän kirjan mielenkiintoisin anti - ihan mukavan erilaisen kielen kera - oli kuitenkin näkemys siitä, miltä näyttää suomalaisesta kulttuurista täysin erilainen maailma. Maailma, jossa kielletään paljon sitä, mikä tuntuu meistä luonnolliselta. Maailma, jossa joitakin asioita ei vain saa tehdä tai edes ajatella. Sillä niinhän siinä käy, että jos liikaa ajattelee tai tekee toisin kuin opetetaan, on vaarana liukua liikkeestä ulos.
22. kesäkuuta 2012
Saat: Lasnamäen lunastaja
"Suurimmassa Lasnamäen kerrostalossa oli 288 asuntoa. Kerrostaloja on 650. Eikä alueella sitten oikein muuta ollutkaan. Suunnitteluvaiheessa sinne oli kuulemma piirretty myös elokuvateattereita, ravintoloita ja muita palveluita, mutta ne jäivät paperille. Alueesta kaavailtiin 140 000 asukkaan lähiötä, 80-luvulla asukkaita oli 112 000." (Sofi Oksanen teoksessa Me muut)Mari Saat
Lasnamäen lunastaja (WSOY, 2008/2011)
Lasnamäessä asuu virolaisen Mari Saatin romaanin, joka muuten on valittu Viron parhaaksi romaaniksi vuonna 2008, päähenkilöt Natalja Filippovna ja tyttärensä Sofia. Nataljan ongelma elämässä on vironvenäläisyys ja toimeentulo. Hän menettää työnsä, eikä uutta ole helppo saada, kun ei osaa valtionkieltä. - "vielä joka paikassa se valtionkieli! Että jos asiakas sanoo tai kysyy jotain pitää osata vastata, niin kuin myyjänäkin - piti ymmärtää ja osata vastata! Mutta juuri silloin, kun kysyttiin ja vaadittiin vastausta, ei Natalja Filippovna ymmärtänyt mitään."
Kirjan alussa, keskellä ja lopussa keskeistä kerronnassa tuntuu olevan raha, toimeentulo. Toisaalta sillä tavalla pystytään konkreettisesti kuvaamaan köyhän elämää, mutta ehkä vähempikin olisi riittänyt. Rahan puutteen vuoksi Natalja myös myy itseään, tosin kohtuullisen säädyllisissä olosuhteissa. Kun kirjaa mainostetaan yllättävästi polveilevana kertomuksena elämän ehdoista rahan sokaisemassa maassa, olisin odottanut jotain laajempaa näkökulmaa. Nataljan ja Sofian kautta teema jää kuitenkin kovin yksilölliseksi. Ei tästä mitään Viron aikalaiskuvausta oikein synny.
Se, mitä kirjasta odotin - vironvenäläisten asema uudessa Virossa - ei sitten tässä kirjassa ollutkaan Nataljan kieliongelmia lukuunottamatta kovin keskeisessä asemassa. Toki kielellä on identiteetin rakentumisessa merkittävä osa, mutta tässä romaanissa jäin kaipaamaan aiheesta enemmän.
Kirjaa on kiitelty suomalaisissa blogeissakin, ja siis valittu Viron parhaaksi romaaniksi. (Ehkä Finlandia-palkintoa vastaava tunnustus?) Minä en innostunut. Kaiken muun lisäksi kieli ei sytyttänyt kolmine pisteineen ja huutomerkkeineen.
21. kesäkuuta 2012
Yksitoista vastausta
Kirjavan kammarin Karoliina haastoi minut jo jokin aika sitten vastaamaan 11 kysymykseen. Näiden myötä herätellään blogia horroksesta. Lähiaikoina tullee tekstiä ainakin kirjoista Sinun lapsesi eivät ole sinun (Honkasalo), Tietämättömyys (Kundera), Mangopuun alla (Vilén).
Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?
Todella vaikea kysymys. Vanhempani eivät erityisesti kannustaneet lukemiseen. Kotona kuitenkin oli hyllyssä jonkin verran kirjoja, ja jouluisin niitä ilmestyi lisää. Opin kuitenkin lukemaan jo nelivuotiaana ja muistan, että ensimmäisinä kouluvuosina luin jo enemmän kuin muut, kun koulussa sitä seurattiin. Jotenkin siis olen vain tarttunut kirjoihin, vaikka en muista, että kukaan yksittäinen henkilö minua siihen olisi kannustanut.
Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
Mennään helpolla: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Riittävästi elämänmakuista tietoa sen maan historiasta, jossa lapsi todennäköisesti eläisi.
Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?
Valitsen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat -romaanin. Se oli niin virkistävän erilainen, mutta kauniisti kerrottu.
Mielenkiintoista on se, että kun tuota luettujen kirjojen listaa katselee, niin hirveän hankalaa on nostaa vain yhtä kirjaa parhaaksi. Eri tavoilla hyviä kirjoja on tullut luettua.
Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?
Ei ole kyllä erityisiä suosikkeja. Uusia melkein-suosikkeja voisivat olla mainittu Tokarczuk tai norjalainen Hanne Örstavik.
Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?
Heitetään tähän arvalla J. M. Coetzee. Hän on yksi niistä, jonka kirjoja aloin oikein ostamaan, koska pidin niistä. Pitkään aikaan en ole vain nyt Coetzeelta mitään lukenut. Kesä odottaa seuraavana vuoroaan. Coetzeen kirjoissa on ehkä sopivasti minun makuuni jotain inhimillistä, henkilökohtaista, ihmissuhteellista ja yhteiskunnallista. (Mitähän mä edes niistä muistan?) Toinen vaihtoehto voisi olla Milan Kundera.
Entä kotimaisista naiskirjailijoista?
Kamala kysymys, sillä minulla on tunne, että olen lukenut hävettävän vähän suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja. "Ainankin yksi hyvä kirja" -perustelulla voisin laittaa tähän ainakin nimet Anja Kauranen (Snellman), Johanna Sinisalo, Kreetta Onkeli. Mutta jos koko tuotantoa ja sen sopivuutta minulle ajattelee, niin valintani tällä hetkellä on Kristina Carlson.
Entä kotimaisista mieskirjailijoista?
Miika Nousiaisen kolmesta romaanista olen pitänyt kaikista, Arto Salmisen kirjoissakaan ei ole heikkoa lenkkiä oikein ollut. Antti Tuuristakin olen pitänyt ja Väinö Linnaakaan ei saisi unohtaa. Jos yksi pitää nostaa esille, niin sanotaan Nousiainen.
Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?
Jostain syystä odotan kovasti J.K. Rowlingin ensimmäistä ei-Potter-romaania. En ole lukenut kuin yhden Potterin, mutta kaiken Rowling-hypetyksen jälkeen minusta on mielenkiintoista nähdä, miten hän onnistuu toisenlaisen romaanin kanssa.
Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?
Ei oikeastaan. Enkä minäkään ole aina ollut kova. Mutta lukemishistoriaani ajatellen on ehkä kuitenkin niin, että se vain on jotenkin valikoitunut minun jutukseni.
Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)
Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Olin nähnyt kirjasta tehdyn leffan aiemmin ja luin tätä kirjaa autossa, kun minun piti odottaa jotain. Muistan täsmälleen, missä autoni oli parkissa. Yritin lukea kirjaa myös autolla ajaessa, mikä osoittautui tyhmäksi ja vaaralliseksi ideaksi. En suosittele.
Missä luet mieluimmin?
Kotona joko sängyssä tai nojatuolissa. Yleensäkin mielellään rauhallisessa ympäristössä.
Kuka on vaikuttanut eniten siihen, että sinusta on tullut kirjojen ystävä?
Todella vaikea kysymys. Vanhempani eivät erityisesti kannustaneet lukemiseen. Kotona kuitenkin oli hyllyssä jonkin verran kirjoja, ja jouluisin niitä ilmestyi lisää. Opin kuitenkin lukemaan jo nelivuotiaana ja muistan, että ensimmäisinä kouluvuosina luin jo enemmän kuin muut, kun koulussa sitä seurattiin. Jotenkin siis olen vain tarttunut kirjoihin, vaikka en muista, että kukaan yksittäinen henkilö minua siihen olisi kannustanut.
Nimeä yksi kirja, jonka haluaisit lapsesi (nykyisen/mahdollisen tulevan/kuvitteellisen) elämänsä aikana lukevan.
Mennään helpolla: Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia. Riittävästi elämänmakuista tietoa sen maan historiasta, jossa lapsi todennäköisesti eläisi.
Mikä on paras tänä vuonna tähän mennessä lukemasi kirja?
Valitsen Olga Tokarczukin Alku ja muut ajat -romaanin. Se oli niin virkistävän erilainen, mutta kauniisti kerrottu.
Mielenkiintoista on se, että kun tuota luettujen kirjojen listaa katselee, niin hirveän hankalaa on nostaa vain yhtä kirjaa parhaaksi. Eri tavoilla hyviä kirjoja on tullut luettua.
Kuka on suosikkisi ulkomaisista naiskirjailijoista?
Ei ole kyllä erityisiä suosikkeja. Uusia melkein-suosikkeja voisivat olla mainittu Tokarczuk tai norjalainen Hanne Örstavik.
Entä ulkomaisista mieskirjailijoista?
Heitetään tähän arvalla J. M. Coetzee. Hän on yksi niistä, jonka kirjoja aloin oikein ostamaan, koska pidin niistä. Pitkään aikaan en ole vain nyt Coetzeelta mitään lukenut. Kesä odottaa seuraavana vuoroaan. Coetzeen kirjoissa on ehkä sopivasti minun makuuni jotain inhimillistä, henkilökohtaista, ihmissuhteellista ja yhteiskunnallista. (Mitähän mä edes niistä muistan?) Toinen vaihtoehto voisi olla Milan Kundera.
Entä kotimaisista naiskirjailijoista?
Kamala kysymys, sillä minulla on tunne, että olen lukenut hävettävän vähän suomalaisnaisten kirjoittamia kirjoja. "Ainankin yksi hyvä kirja" -perustelulla voisin laittaa tähän ainakin nimet Anja Kauranen (Snellman), Johanna Sinisalo, Kreetta Onkeli. Mutta jos koko tuotantoa ja sen sopivuutta minulle ajattelee, niin valintani tällä hetkellä on Kristina Carlson.
Entä kotimaisista mieskirjailijoista?
Miika Nousiaisen kolmesta romaanista olen pitänyt kaikista, Arto Salmisen kirjoissakaan ei ole heikkoa lenkkiä oikein ollut. Antti Tuuristakin olen pitänyt ja Väinö Linnaakaan ei saisi unohtaa. Jos yksi pitää nostaa esille, niin sanotaan Nousiainen.
Odotatko erityisen kovasti jonkun syksyllä ilmestyvän kirjan lukemista? Minkä?
Jostain syystä odotan kovasti J.K. Rowlingin ensimmäistä ei-Potter-romaania. En ole lukenut kuin yhden Potterin, mutta kaiken Rowling-hypetyksen jälkeen minusta on mielenkiintoista nähdä, miten hän onnistuu toisenlaisen romaanin kanssa.
Antaako ympäristö esimerkkiä - onko perheessäsi (nykyisessä tai lapsuuskodissa) muita kovia lukijoita kuin sinä?
Ei oikeastaan. Enkä minäkään ole aina ollut kova. Mutta lukemishistoriaani ajatellen on ehkä kuitenkin niin, että se vain on jotenkin valikoitunut minun jutukseni.
Mainitse yksi kirja, joka yhdistyy mielessäsi vahvasti paikkaan/tilanteeseen, jossa sen luit. Kerro myös se paikka/tilanne. :)
Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Olin nähnyt kirjasta tehdyn leffan aiemmin ja luin tätä kirjaa autossa, kun minun piti odottaa jotain. Muistan täsmälleen, missä autoni oli parkissa. Yritin lukea kirjaa myös autolla ajaessa, mikä osoittautui tyhmäksi ja vaaralliseksi ideaksi. En suosittele.
Missä luet mieluimmin?
Kotona joko sängyssä tai nojatuolissa. Yleensäkin mielellään rauhallisessa ympäristössä.
28. toukokuuta 2012
Hassinen: Sano että haluat
"Hassinen on maaginen kertoja, aistivoimaisen kuvauksen mestari, tunnelman luoja, ympäristön tarkkailija."
"Hassinen on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana."
Ensimmäinen Hassiseni ei lunastanut lupauksia. Hieman pitkästyttävä tarina, jonka loppu ei ollut onnistunut.
Pirjo Hassinen
Sano että haluat (Otava, 2009)
Laura on psykologi ja kirjan minäkertoja. Jimi on hänen miehensä, joka on intohimoisesti työhönsä suhtautuva keittiömestari. Essi on Jimin työkaveri, joka on jotain enemmän kuin vain työkaveri. Kimmo on Essin on/off-miesystävä. Näiden neljän henkilön elämien ympärille Hassinen on rakentanut romaanin, joka pääasiassa kuvaa parisuhdetta.
"Kukaan ei tiennyt mitä Essille oli tapahtunut." Kirja alkaa tällä lauseella. Kun asialle tulee selitys vasta aivan kirjan lopussa, tietty dekkarimaisuus liimautuu päälle lopullisesti. Katoamisen ympärille tuntuu rakentuvan kirjan juoni, joka tosin suunnilleen kahdessa (en pysynyt näistä oikein kärryillä, eikä kirja innostanut niin paljon, että olisin jaksanut asiaan perehtyä) aikatasossa sitten kuvaa sitä, mitä on tapahtunut ennen Essin katoamista ja mitä sen jälkeen.
Romaani oli aivan liian pitkä. (En yleensäkään erityisemmin välitä pitkistä romaaneista.) Tässä tapauksessa muutamia rönsyjä karsimalla teoksesta olisi saanut luettavamman ja enemmän mukanaan pitävän. 410 sivua sisälsi mm. paljon lapsuusmuistoja ja Lauran muistikuvia asiakkaidensa kertomuksista. Näiden yhteyttä varsinaiseen tarinaan ei oikein aina tullut hahmottaneeksi. Etenkin psykologin asiakkaiden tarinoilla tunnuttiin haettavan kirjaan jonkinlaista syvällisyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sillä se varsinainen tarina - josta tämänkaltainen kirja kuitenkin elää - jää vähän hahmottomaksi, kun siihen on sisällytetty liikaa sivupolkuja.
"Hassinen on omaa luokkaansa ihmisten välisten voima- ja valtasuhteiden kuvaajana."
Ensimmäinen Hassiseni ei lunastanut lupauksia. Hieman pitkästyttävä tarina, jonka loppu ei ollut onnistunut.
Pirjo Hassinen
Sano että haluat (Otava, 2009)
Laura on psykologi ja kirjan minäkertoja. Jimi on hänen miehensä, joka on intohimoisesti työhönsä suhtautuva keittiömestari. Essi on Jimin työkaveri, joka on jotain enemmän kuin vain työkaveri. Kimmo on Essin on/off-miesystävä. Näiden neljän henkilön elämien ympärille Hassinen on rakentanut romaanin, joka pääasiassa kuvaa parisuhdetta.
"Kukaan ei tiennyt mitä Essille oli tapahtunut." Kirja alkaa tällä lauseella. Kun asialle tulee selitys vasta aivan kirjan lopussa, tietty dekkarimaisuus liimautuu päälle lopullisesti. Katoamisen ympärille tuntuu rakentuvan kirjan juoni, joka tosin suunnilleen kahdessa (en pysynyt näistä oikein kärryillä, eikä kirja innostanut niin paljon, että olisin jaksanut asiaan perehtyä) aikatasossa sitten kuvaa sitä, mitä on tapahtunut ennen Essin katoamista ja mitä sen jälkeen.
Romaani oli aivan liian pitkä. (En yleensäkään erityisemmin välitä pitkistä romaaneista.) Tässä tapauksessa muutamia rönsyjä karsimalla teoksesta olisi saanut luettavamman ja enemmän mukanaan pitävän. 410 sivua sisälsi mm. paljon lapsuusmuistoja ja Lauran muistikuvia asiakkaidensa kertomuksista. Näiden yhteyttä varsinaiseen tarinaan ei oikein aina tullut hahmottaneeksi. Etenkin psykologin asiakkaiden tarinoilla tunnuttiin haettavan kirjaan jonkinlaista syvällisyyttä siinä kuitenkaan onnistumatta. Sillä se varsinainen tarina - josta tämänkaltainen kirja kuitenkin elää - jää vähän hahmottomaksi, kun siihen on sisällytetty liikaa sivupolkuja.
6. toukokuuta 2012
Müller: Matala maa
"Ylemmäs ne eivät enää päässeet, ja minä tallasin perhoset kengälläni vapahtaakseni ne. Piukka samettivatsa halkesi ja ruiskautti lattialle valkoista maitoa. Silloin inho luikerteli kengistäni minua pitkin ylös ja kietoi nyörejään kurkkuni ympärille, ja sen kädet olivat laihat ja kylmät kuin vanhuksilla, joiden olin nähnyt makaavan kannellisissa vuoteissa ihmisten istuessa niiden äärellä rukoilemassa."
Herta Müller
Matala maa (Tammi, 1982/1989)
Herta Müller on Romaniassa syntynyt, Saksassa asuva romaniansaksalainen kirjailija. Siksi hän on sopiva kirjailija luettavaksi, koska näin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen saa mukaan uuden maan: Romanian. Lisäksi Müllerilla jatkan tämän vuoden tavoitettani lukea joka kuukausi jotain joltain minulle uudelta "maailmankuululta" kirjailijalta. Vuoden 2009 kirjallisuuden nobelistina hän sopii joukkoon. Näyttää siltä, että joka toinen kuukausi luen jotain tuoreehkoa nobelistia ja joka toinen vanhempaa kirjallisuutta. Tässä kuussa tarkoitus on lukea Müllerilta muutakin kuin tämä hänen esikoisteoksensa.
Matala maa on hieman outo kokoelma. Niminovelli nimittäin kattaa kirjan 131 varsinaisesta tekstisivusta 74 sivua. Loput 14 tarinaa mahtuvat siis alle 60 sivuun. Lyhin teksti on sivun mittainen, alle viisisivuisia taitaa olla suurin osa teksteistä. En oikein nopeasti ajatellen määrittelisi näitä novelleiksi. Mutta mitä ne sitten ovat? Ehkäpä "vain" kertomuksia.
Alun lainaus on niminovellin alkupuolelta. Siitä saa varsin hyvän kuvan kirjailijan tyylistä. Se on sisältörikasta, kuvailevaa ja kummallisella tavalla tiivistä. Ja hieman samalla tavalla inhorealistista kuin ainoa lukemani Ian McEwanin kirja. (Tai sitten tämä yhteys tulee mieleeni vain siitä, että McEwanissa pörrää kärpäsiä ja tässä perhosia.) Kirjan takakannessa kuvataan minusta varsin hyvin: "Suuri osa Müllerin proosan vaikuttavuudesta perustuu hänen ilmaisunsa tiiviyteen ja kuvallisuuteen." (Ote HS:n arviosta)
Müller kuvaa - ainakin pääasiassa - saksalaiskylän elämää Romaniassa diktaattori Ceausescun aikana. Mutta tässä kirjassa se diktatuurissa eläminen tai hieman syrjittynä saksalaisena oleminen ei ehkä ole aivan niin keskeisessä asemassa, mitä kuvittelen sen olevan Müllerin muissa teoksissa. Siksi tullen lukemaan häneltä muutakin, koska jostain syystä nimenomaan hänen teostensa yhteiskunnallinen ulottuvuus on se, miksi kirjailija Herta Müllerista edes kiinnostuin.
Todennäköisesti seuraava Müllerini on vuonna 2010 suomeksi ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni. Matalasta maasta jää lähinnä mieleen Müllerin tyyli ja kieli. Ehkä tämä jää muistikuvatasolla vain johdannoksi muuhun tuotantoon, jolta odotan enemmän.
Herta Müller
Matala maa (Tammi, 1982/1989)
Matala maa on hieman outo kokoelma. Niminovelli nimittäin kattaa kirjan 131 varsinaisesta tekstisivusta 74 sivua. Loput 14 tarinaa mahtuvat siis alle 60 sivuun. Lyhin teksti on sivun mittainen, alle viisisivuisia taitaa olla suurin osa teksteistä. En oikein nopeasti ajatellen määrittelisi näitä novelleiksi. Mutta mitä ne sitten ovat? Ehkäpä "vain" kertomuksia.
Alun lainaus on niminovellin alkupuolelta. Siitä saa varsin hyvän kuvan kirjailijan tyylistä. Se on sisältörikasta, kuvailevaa ja kummallisella tavalla tiivistä. Ja hieman samalla tavalla inhorealistista kuin ainoa lukemani Ian McEwanin kirja. (Tai sitten tämä yhteys tulee mieleeni vain siitä, että McEwanissa pörrää kärpäsiä ja tässä perhosia.) Kirjan takakannessa kuvataan minusta varsin hyvin: "Suuri osa Müllerin proosan vaikuttavuudesta perustuu hänen ilmaisunsa tiiviyteen ja kuvallisuuteen." (Ote HS:n arviosta)
Müller kuvaa - ainakin pääasiassa - saksalaiskylän elämää Romaniassa diktaattori Ceausescun aikana. Mutta tässä kirjassa se diktatuurissa eläminen tai hieman syrjittynä saksalaisena oleminen ei ehkä ole aivan niin keskeisessä asemassa, mitä kuvittelen sen olevan Müllerin muissa teoksissa. Siksi tullen lukemaan häneltä muutakin, koska jostain syystä nimenomaan hänen teostensa yhteiskunnallinen ulottuvuus on se, miksi kirjailija Herta Müllerista edes kiinnostuin.
Todennäköisesti seuraava Müllerini on vuonna 2010 suomeksi ilmestynyt Tänään en halunnut tavata itseäni. Matalasta maasta jää lähinnä mieleen Müllerin tyyli ja kieli. Ehkä tämä jää muistikuvatasolla vain johdannoksi muuhun tuotantoon, jolta odotan enemmän.
27. huhtikuuta 2012
Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Tuomas Kyrö
Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011)
Kerjäläinen Vatanescu saapuu Suomeen ja saa paikan jostain Helsingin kadunkulmasta. Siinä hän ei kauaa pysy, vaan matka jatkuu kohti Lappia ja takaisin helsinkiläisen citykanin kanssa. Matkalla sattuu kaikenlaista paasilinnamaisen epäuskottavaa.
Kerjäläinen ja jänis on kaiken tapahtumisensa, huumorinsa ja esikuvansa jäljittelyn lisäksi aikalaisromaani nyky-Suomesta. On kerjäläisiä, on luonnon tuhoamista, laitonta työvoimaa, etnisiä ravintoloita. Tässä mielessä Kyrö onnistuu minusta paremmin kuin saman kustantamon Hotakainen kirjallaan Jumalan sana.
Jos olisin lukenut kirjan jo viime syksynä, minulta olisi jäänyt kirjasta huomaamatta jotain. Nimittäin Kyrön tarinankerronta kirjassa on välillä yllättävän samanlaista kuin televisiossa. Tietyt lauserakenteet ja pienen tarinan käännekohdat toivat lukiessa mieleen Kyrön äänen ja kasvot.
Jotkut kaipasivat viime vuonna tätä kirjaa Finlandia-ehdokkaaksi, mutta ymmärrän varsin hyvin, miksi se ei siellä ollut. Vaikka kirjassa on ansiokasta terävänäköisyyttä, huumoria ja kiinnostava yhteys Paasilinnaan, ei kirjan tarina ja kerronta kuitenkaan ole mestarillisen romaanin tasolla. Jos tiivistäisin asian yhteen lauseeseen, kysyisin: "Mitä tämä kirja olisi sellaisenaan?" (Ja vastaväite: pitäisikö tämän olla jotain ilman paasilinnayhteyttä?)
P.S. Luin tämän kirjan osana 24 tunnin lukuhaastettani.
23. huhtikuuta 2012
Kolme kirjanselkämysrunoa
Hesarin sivuilta bongasin paljon helpomman tavan tehdä runoja kuin tuo lehtirunous, jota siellä aiemmin on kovasti mainostettu. Siispä illanratoksi, kun ei jaksanut viikonloppuna luetuista kirjoistakaan kirjoittaa juuri nyt, tein muutaman runon kokeeksi. Tämä oli kivaa! Kokeilkaa! (Teillä, hyvät lukijat, on kuitenkin paremmat kameratkin.)
Parasta miehelle / polkupyörällä ajamisen taito.
Sydän tietää paremmin / muita hyviä ominaisuuksia.
Yksinäisyys, / älä pelkää puhumista.
Ennen unta / toisen kanssa / ihoon kirjoitettu
tietämättömyys.
Hyvin puhuttu / yhden yön pysäkki.
Toivon mukaan, / tarkemmin ajatellen.
Sanojen avaruus, / katse kaukaisuuteen.
Tie luovuuteen.
21. huhtikuuta 2012
Ihmiskoe: 24 h lukemista
Satun vinkkaamana ja Dewey´s Read-a-thon -tapahtuman innoittamana aloitan tänään klo 15 yhden vuorokauden eli 24 tunnin mittaisen lukemisprojektin. Pidän oman projektini henkilökohtaisena testitapahtumana, kun ei tästä näytä Suomessa mitään ilmiötä syntyvän. Englanninkielisen maailman Read-a-thon tapahtumia voi seurata halutessaan mm. Twitteristä.
Hyllyssä on tätä varten odottelemassa kirjoja mm. Tuomas Kyröltä, Pirkko Saisiolta, Jenny Erpenbeckiltä, Agneta Aralta, Katja Kalliolta, Kim Echliniltä, Anja Kauraselta, Markus Nummelta ja Herta Müllerilta. Koska ajattelin yöllä kuitenkin nukkua, en todennäköisesti ehdi lukea kuin viisi kirjaa. Tai se on oikeastaan tavoite. Mikään noista kirjoista ei näyttäisi olevan yli 400-sivuinen, joten viisi on kohtuulliselta tuntuva määrä kirjoja vuorokauden ajalle. En ajatellut ottaa paineita lukemistahdista. Mahdollisimman kliseistä ilmausta käyttääkseni: teen parhaani ja katson mihin se riittää.
Hieman mietityttää, että jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, jääkö niistä mitään mieleen. Ottaako muisti vastaan kaunokirjallista tekstiä enää huomenna puolenpäivän jälkeen? Kokemusta tällaisista projekteista on lähinnä opiskeluajalta, kun tenttiä edeltävänä iltana aloitti viimeisten kirjojen lukemisen ja luki myöhään yöhön ja ehkä vielä aamulla ennen tenttiä vähän jatkoi lukemista.
Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja. En vielä tiedä, kuinka usein niin teen.
* * *
16.53 Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis luettu ilman ainoatakaan taukoa (ellei kyljen kääntämistä miellä tauoksi). Kirjaston Bestseller-laina piti lukea ensimmäisenä, että varmasti tulee luettua ennen eräpäivää. Ja oli hyvä aloittaa jollain etukäteisarvioituna helposti luettavalla kirjalla. Kirjan mitta virallisesti 327 sivua, mutta taisipa olla aika väljästi aseteltuna sanat sivuille.
19.10 Katja Kallion Syntikirja (303 sivua) luettu. Oli muuten hyvä kirja. Selkeä, siisti, luettava lause Kalliolla. Eikä lukeminen edes tunnu vielä pahalta. Pieni kahvitauko tuli pidettyä välissä. Nyt on raittiin ilman ja pienen juoksulenkin aika.
21.55 Fredrik Långin 219-sivuinen Kärsivä mies ei rakastu luettu juuri loppuun. Sitä ennen tehty puolen tunnin juoksulenkki oli tarpeen. Juostessa tuli mietittyä vähän sitä, että tällainen lukeminen on kuin söisi täytekakun kerralla. Jos kahvilassa syö vain yhden leivoksen, jokaisesta suupalasta nauttii erikseen. Mutta jos kotona on koko kakku, sitä tulee ahmittua liikaa. Långin kirjaa parempaakin lukemista olisi varmasti ollut. Lisäksi olin saattanut lukea kirjan aiemminkin joskus kauan sitten.
22.57 Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina luettu. Pienoisromaaniksi kai tuota voisi sanoa, 115 sivua. Tästä tuli muuten vuoden ensimmäinen teos, jonka kirjoittaja on saksalainen. Sekin kohta Ikkunat auki Eurooppaan haasteen kartasta saa väriä. Tämä kirja taitaa muuten jäädä mieleen pidemmäksikin aikaa. Oli nimittäin sinällään helppo kirja, mutta välillä jokseenkin kamalia ajatuksia, jonkinlaista puistatusta herättävä.
Ennen nukkumista taitaa vielä upota ainakin yksi kirja. Tarttuisko Karkkipäivään? Vai lukisiko Herta Müllerin novelleja? Hmm. Iltapalan aika kuitenkin ensin.
1.14 Vajaat seitsemän varttia luettu, Markus Nummen Karkkipäivä jää kesken sivulle 174. Aika nukkua.
9.58 Karkkipäivä takana. 383 sivua. Hyvä kirja. Vielä viisi tuntia aikaa. Ehtii kaksi kirjaa lukea, jos osaa valita sopivat.
11.30 Puolet Anja Kaurasen romaanista Sonja O. kävi täällä luettu. Miksihän tuotakaan ei ole lukenut aiemmin? Reilut kolme tuntia aikaa, Sonjaan menee vielä 1,5 tuntia.
12.57 Sonja takana, pieni tauko edessä. Näyttää siltä, että saan kaikki kirjat luetuksi loppuun juuri ennen kuin kellon viisari aloittaa matkansa taas alaspäin. Niin kuin viisarin ylämäessä lukisin nopeammin tai kuin pommi räjähtäisi, jos kirkonkellojen kumahdellessa en olisi saanut kirjaa loppuun. (Ei enempää näitä nyt.) Kirkonkellot muuten kuuluvat ikkunastani näin sunnuntaisin.
13.24 Vielä viimeinen kirja. Keltaisen kirjaston sarjaan kuuluva Leonardo Sciascian Huuhkalinnut näyttää sopivankokoiselta tähän aika-aukkoon. Kirjasta tai kirjailijasta en tiedä mitään, mutta se alkaa lupaavasti: "Linja-auto oli lähdössä, moottori kävi vaimeasti, tuontuosta yskähdellen ja nikotellen." :) Hämmentävää on se, että tämä lukeminen ei ole tuntunut oikeastaan missään vaiheessa puuduttavalta. Vähän kuin vain tekisi pitkää työvuoroa.
14.51 Huuhkalinnun 133 sivua takana. Kyllä nämä yhteiskunnalliset romaanit jaksavat näköjään aina kiinnostaa. Enää ei ehdi lukea mitään.
* * *
Vuorokausi lukemista on nyt takana. Nukuin välissä yli kuuden tunnin yöunetkin. Söin, käväisin kaupassa, kävin juoksemassa. Eli aivan pelkkää lukemistahan aika ei ole ollut.
Ehdin lukea seitsemän romaania. Listaanpa ne vielä tähän lukujärjestyksessä:
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011) 327 s.
Katja Kallio: Syntikirja (Otava, 2009) 303 s.
Fredrik Lång: Kärsivä mies ei rakastu (Tammi, 2000) 219 s.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 1999/2011) 115 s.
Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010) 383 s.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) 295 s.
Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut (Tammi, 1961/1984) 133 s.
Yhteensä luin siis 1775 sivua vuorokaudessa. Todennäköisesti, lähes varmasti, varmasti enemmän kuin koskaan ennen yhden vuorokauden aikana. Kun kirjat laittaa pinoon pöydälle, niistä tulee 15,5 cm korkea pino. (Pinon paksuuteen vaikuttaa sekin, että vain Kaurasen kirja on pokkari, muut kovakantisia.)
* * *
Siitä, miltä tämä kaikki tuntui, mitä opin, lisää myöhemmin.
Hyllyssä on tätä varten odottelemassa kirjoja mm. Tuomas Kyröltä, Pirkko Saisiolta, Jenny Erpenbeckiltä, Agneta Aralta, Katja Kalliolta, Kim Echliniltä, Anja Kauraselta, Markus Nummelta ja Herta Müllerilta. Koska ajattelin yöllä kuitenkin nukkua, en todennäköisesti ehdi lukea kuin viisi kirjaa. Tai se on oikeastaan tavoite. Mikään noista kirjoista ei näyttäisi olevan yli 400-sivuinen, joten viisi on kohtuulliselta tuntuva määrä kirjoja vuorokauden ajalle. En ajatellut ottaa paineita lukemistahdista. Mahdollisimman kliseistä ilmausta käyttääkseni: teen parhaani ja katson mihin se riittää.
Hieman mietityttää, että jos lyhyessä ajassa lukee monta kirjaa, jääkö niistä mitään mieleen. Ottaako muisti vastaan kaunokirjallista tekstiä enää huomenna puolenpäivän jälkeen? Kokemusta tällaisista projekteista on lähinnä opiskeluajalta, kun tenttiä edeltävänä iltana aloitti viimeisten kirjojen lukemisen ja luki myöhään yöhön ja ehkä vielä aamulla ennen tenttiä vähän jatkoi lukemista.
Tähän samaan postaukseen päivitän väliaikatietoja. En vielä tiedä, kuinka usein niin teen.
* * *
16.53 Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis luettu ilman ainoatakaan taukoa (ellei kyljen kääntämistä miellä tauoksi). Kirjaston Bestseller-laina piti lukea ensimmäisenä, että varmasti tulee luettua ennen eräpäivää. Ja oli hyvä aloittaa jollain etukäteisarvioituna helposti luettavalla kirjalla. Kirjan mitta virallisesti 327 sivua, mutta taisipa olla aika väljästi aseteltuna sanat sivuille.
19.10 Katja Kallion Syntikirja (303 sivua) luettu. Oli muuten hyvä kirja. Selkeä, siisti, luettava lause Kalliolla. Eikä lukeminen edes tunnu vielä pahalta. Pieni kahvitauko tuli pidettyä välissä. Nyt on raittiin ilman ja pienen juoksulenkin aika.
21.55 Fredrik Långin 219-sivuinen Kärsivä mies ei rakastu luettu juuri loppuun. Sitä ennen tehty puolen tunnin juoksulenkki oli tarpeen. Juostessa tuli mietittyä vähän sitä, että tällainen lukeminen on kuin söisi täytekakun kerralla. Jos kahvilassa syö vain yhden leivoksen, jokaisesta suupalasta nauttii erikseen. Mutta jos kotona on koko kakku, sitä tulee ahmittua liikaa. Långin kirjaa parempaakin lukemista olisi varmasti ollut. Lisäksi olin saattanut lukea kirjan aiemminkin joskus kauan sitten.
22.57 Saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisromaani Vanhan lapsen tarina luettu. Pienoisromaaniksi kai tuota voisi sanoa, 115 sivua. Tästä tuli muuten vuoden ensimmäinen teos, jonka kirjoittaja on saksalainen. Sekin kohta Ikkunat auki Eurooppaan haasteen kartasta saa väriä. Tämä kirja taitaa muuten jäädä mieleen pidemmäksikin aikaa. Oli nimittäin sinällään helppo kirja, mutta välillä jokseenkin kamalia ajatuksia, jonkinlaista puistatusta herättävä.
Ennen nukkumista taitaa vielä upota ainakin yksi kirja. Tarttuisko Karkkipäivään? Vai lukisiko Herta Müllerin novelleja? Hmm. Iltapalan aika kuitenkin ensin.
1.14 Vajaat seitsemän varttia luettu, Markus Nummen Karkkipäivä jää kesken sivulle 174. Aika nukkua.
9.58 Karkkipäivä takana. 383 sivua. Hyvä kirja. Vielä viisi tuntia aikaa. Ehtii kaksi kirjaa lukea, jos osaa valita sopivat.
11.30 Puolet Anja Kaurasen romaanista Sonja O. kävi täällä luettu. Miksihän tuotakaan ei ole lukenut aiemmin? Reilut kolme tuntia aikaa, Sonjaan menee vielä 1,5 tuntia.
12.57 Sonja takana, pieni tauko edessä. Näyttää siltä, että saan kaikki kirjat luetuksi loppuun juuri ennen kuin kellon viisari aloittaa matkansa taas alaspäin. Niin kuin viisarin ylämäessä lukisin nopeammin tai kuin pommi räjähtäisi, jos kirkonkellojen kumahdellessa en olisi saanut kirjaa loppuun. (Ei enempää näitä nyt.) Kirkonkellot muuten kuuluvat ikkunastani näin sunnuntaisin.
13.24 Vielä viimeinen kirja. Keltaisen kirjaston sarjaan kuuluva Leonardo Sciascian Huuhkalinnut näyttää sopivankokoiselta tähän aika-aukkoon. Kirjasta tai kirjailijasta en tiedä mitään, mutta se alkaa lupaavasti: "Linja-auto oli lähdössä, moottori kävi vaimeasti, tuontuosta yskähdellen ja nikotellen." :) Hämmentävää on se, että tämä lukeminen ei ole tuntunut oikeastaan missään vaiheessa puuduttavalta. Vähän kuin vain tekisi pitkää työvuoroa.
14.51 Huuhkalinnun 133 sivua takana. Kyllä nämä yhteiskunnalliset romaanit jaksavat näköjään aina kiinnostaa. Enää ei ehdi lukea mitään.
* * *
Vuorokausi lukemista on nyt takana. Nukuin välissä yli kuuden tunnin yöunetkin. Söin, käväisin kaupassa, kävin juoksemassa. Eli aivan pelkkää lukemistahan aika ei ole ollut.
Ehdin lukea seitsemän romaania. Listaanpa ne vielä tähän lukujärjestyksessä:
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011) 327 s.
Katja Kallio: Syntikirja (Otava, 2009) 303 s.
Fredrik Lång: Kärsivä mies ei rakastu (Tammi, 2000) 219 s.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain, 1999/2011) 115 s.
Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava, 2010) 383 s.
Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä (WSOY, 1981) 295 s.
Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut (Tammi, 1961/1984) 133 s.
Yhteensä luin siis 1775 sivua vuorokaudessa. Todennäköisesti, lähes varmasti, varmasti enemmän kuin koskaan ennen yhden vuorokauden aikana. Kun kirjat laittaa pinoon pöydälle, niistä tulee 15,5 cm korkea pino. (Pinon paksuuteen vaikuttaa sekin, että vain Kaurasen kirja on pokkari, muut kovakantisia.)
* * *
Siitä, miltä tämä kaikki tuntui, mitä opin, lisää myöhemmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)