Sivut

9. huhtikuuta 2012

Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä

Kuolleista ei saa puhua pahaa. Mutta saako kuolleen tiputtaa jalustaltaan? Saako tarpeettoman kirkasta sädekehää himmentää? Erik W. on kirjoittanut Runebergista kirjan, joka ei todellakaan ole ylistyslaulu Maamme-laulun sanoittajalle. Viitteitä siitä antaa jo kirjan nimi.

Erik Wahlström
Kärpäsenkesyttäjä (Schildts, 2010)

Kirjan aluksi tapaamme kansallisrunoilijan pyörätuolissa. Samalla tapaamme myös vaimo Fredrikan sekä elämänkertaa kirjoittavan Strömborgin. Ja tietenkin Stenbäckin, jolla nimellä Runeberg kutsuu kärpästä pullavadillaan. Miehestä ei enää ole metsästäjäksi, mutta kärpäsiin on vielä valtaa. Kirjan edetessä Runeberg nuortuu, ja on lopulta lapsena Pietarsaaressa. Ratkaisu toimii, sillä helpostihan tällaisista kansankunnan kaapin päälle nostetuista henkilöistä tiedämme vain sen kaiken hienon, mitä he elämässään saivat aikaan. Nyt se puoli tulee esiin aluksi. Ja muun voi katsoa selittävän sitä, miten miehestä on tullut mitä tuli.

Tengström, Stenbäck, Cygnaeus, Nervander, Snellman. Kirjassa pyörii nimiä 1800-luvun Suomen historiasta niin, että olisi melkein pitänyt ennalta perehtyä tuon ajan merkkihenkilöihin. Lauantaiseuralaisiin ainakin. Vähitellen heistäkin toki oppii lisää kirjaa lukiessaan. Kuten päähenkilö Runebergistakin. Mutta ennen kirjan aloittamista olisi todella voinut tehdä hyvää pieni kertaus siitä, keitä he kaikki olivat ja mitä he tekivät.

Wahlström antaa kirjassa monen henkilön olla kertojana. Koko aikaa en pysynyt kärryillä siitä, kuka milloinkin on äänessä, mutta se ei häirinnyt lukemista. Yllättävin ratkaisu kai on se, että hän antaa äänen eläimillekin.
Meillä ketuilla ei ole mitään reilua metsästystä eikä paukkuvia luoteja vastaan. Me hyväksymme ajometsästyksen koirineen. Mutta stryktiini! Herra runoilija, onko se jumalanmiehen, kulttuurihenkilön ja kansakunnanrakentajan arvon mukaista?
Kärpäsenkesyttäjän sijoitan samaan suomalaisista merkkihenkilöistä kirjoitettujen romaanien joukkoon mm. Wahlströmin aiemman Tanssivan papin ja Merete Mazzarellan Topeliuksesta kertovan Ei kaipuuta, ei surua -romaanin kanssa. Jostain syystä nämä suomenruotsalaisten kirjoittamat teokset nousevat myös Finlandia-palkintoehdokkaiksi. Toisaalta voisi sanoa, että kai niissä on taitavasti yhdistetty fakta ja fiktio, mutta silti jää miettimään sitä, että olisiko W. voinut käsitellä Runebergia hieman kunnioittavammin.

Lukuvinkki: Jos haluat kokeilla jotain erilaista, lue kirja luku kerrallaan lopusta alkuun. Tämä romaani voisi olla mielenkiintoinen niinkin päin.

1 kommentti:

  1. Tämä kuulostaa kyllä mielenkiintoiselta kirjalta. Pitäisi ehkä kerrata pohjaksi perustiedot Runebergistä ja aikalaisistaan.

    VastaaPoista